Uusivuosi on koristautumista

Huh, hirveeeee juhliminen tässä uudessa vuodessa.
Ja juhlat vain jatkuvat. 15 päivää uudestavuodesta eli ensimmäisen lunaarisen kuukauden puoleen väliin saakka ainakin ja sitten on kuulemma taas isommat hipat.

Kaupungille ilmestyi erilaisia koristeita ja uuden vuoden toivotuksia jo ennen juhla-aikaa. Ei tietenkään mitään ankeaa pistetään joulumainokset jo lokakuussa -meininkiä, mutta kuitenkin.  Kiinalaisessa koristelukulttuurissa niin kuin kuvataiteessa tekstuaalisuudella on suuri osa.

Meidän lähipuisto Viktoria park räjähti melkoiseksi juhlakrääsätoriksi juuri uuden vuoden alla.

Löydätkö kuvasta suomalaisen? 

Pehmolelusöpösööööö

 Ja kuka ei tarvitsisi venyvää hymiötyynyä?

 Ostakkee ostakkee!

A thing of beauty is a joy forever.

-John Keats

Tässä tehdään kauniita paperiasioita, joita voi laittaa roikkumaan.

Mutta parasta antia markkinoilla oli kukkaosio. Ja tämä on vakavaa. Jumaleisson, jos sinulla ei ole portinpielessä kaksimetristä kukkivaa koristekirsikkapuuta ja tuuheaa mandariinipensasta, et ole kukaan.

 Teinit ihastuttavat aina innostuneella asenteellaan.

 Kirsikanoksaa!

  Minulle ei oikein koskaan selvinnyt, että mitä ihmeellisiä oksiin sidottuja koristekurpitsa asioita nuo taustalla roikkuvat ovat.

Näitä mandariinipensaita minun tulee ikävä.

Lisää erilaisia koristeita ilmestyi puistoihin ja ihmisten pihoille:

 Yrittänyttä ei laiteta.

Kauppakeskukset ovat lähteneet mukaan kilpavarustesteluun keksien erilaisia teemoja. Tämä alla oleva keksi rummut. Hirveä pauke, kun ihmiset hakkasivat kauppakeskuksen eteen asetettuja rumpuja. Kyllä siinä pelästyi muutama paholainen jos hiljaisuuteen tottunut suomalainenkin.

Deluxe-liikkeet ja heidän kauppakeskuksensa lähtivät mukaan hieman hillitymmin.

Yliopistolla on ollut viikon uudenvuodenloma, mutta huomenna alkaa taas opinnot. Loman vietin pääsääntöisesti rantoja ja saaria kierrellen. Minulla on rusketus! Rantakuvia lataan seuraavaan bäivitykseen.

Pus tui moi

tao tao,

PS. Ja kiinalaisen lääketieteen kauppa koristeli ikkunansa täytetyillä bambeilla. Kuvaan piilottunut myös kaksi suomalaista.

Sama

PPS. AI NIIiin, käytiin katsomassa ilotulituksia. Ne olivat ihan mielettömät. Isoimmat ja hienoimmat ilotulitukset, mitä olen koskaan nähnyt. 

Tässä video:

Sama

Kaikki maailman filippiiniläiset yhtykää!

Näin anarkistina ja vallankumouksellisena rakastan, kun on isoja kansanjoukkoja joiden elämä on niin päin vittua, että pienellä kiihottamisella heidät saadaan vuodattamaan rikkaampien verta. Siksipä olin erityisen huolissani havaitessani, että keskustassa viikon ainoaa vapaapäiväänsä viettävät filippiiniläiset ovat jo muodostaneet erilaisia yhdistyksiä työolojensa parantamiseksi. Pienikin parannus köyhälistön elinoloissa on suuri askel pois vallankumouksesta.

 Tämä oli mielestäni mahtava asia. Tanssilava, jolle sai nousta tanssimaan yhteiskuntaa paremmaksi. Niin kuin Emma Goldman on sanonut: It's not my revolution, if I can't dance to it.

On niitä vapaapäiviään kaduilla viettäviä filippoja paljon. Melkein puolet Hongkongin ei-kiinalaisista on filipiiniläisiä ja heistä suurin osa toimii rikkaiden kodinhoitajina.

Seurasin Paavon kanssa kuinka eräs perhe vuittoneissaan vietti vapaapäiväänsä Hongkongin eläintarhassa. Vanhemmat, tytär ja heidän filipiiniläinen lastenhoitajansa. Vanhemmat yrittivät leikkiä lapsen kanssa ja puhaltaa hänelle saippuakuplia. Lastenhoitaja yritti ohjata kersan katsetta isän puhaltelemiin kupliin. Lapsi tukeutui rakastavasti lastenhoitajaan. Äiti otti kömpelön askeleen kohti tytärtään, mutta päätyikin imemään Perrieriään.
Niin harvoin näkee mitään niin riipaisevan säälittävää kuin rikkaan perheen lapsen.

Sen sijaan saippuakuplat ovat mahtavia!

Ja kissat! Varsinkin katu- sellaiset.

Ja turistit, jotka kuvaavat niitä.

Ja paikalliset, jotka pysähtyvät seuraamaan turisteja, jotka kuvaavat katukissoja.

Mutta jotenkin tästä vaiheessa tilanne alkoi liikaa muistuttaa sitä blogi, jossa kerätään kuvia hipstereistä, jotka kuvaavat hipstereitä, jotka kuvaavat ruokaa. Ja siksi hipsterihipsuin paikalta pakoon vähin äänin.

Tao tao,
Antti

PS. Join ensimmäisen kaljan yli kahteen viikkoon. Valtaisa 640ml pullo 5%:sta ihanuutta. Hiprakka. Nyt nukkumaan ja huomenna jatkuu uudenvuoden vietto, joka täällä kestää koko tämän viikon.

Sama

Muumi mun persettä

Suomessa on tiettyjä asioita, joita ei saa kritisoida. Niistä pyhin on Tove Jansson. Olen pitkin elämääni saanut ottaa vastaan fundamentalistisen haltioitunutta tilitystä muumien ihanuudesta ja älykkyydestä ja Tove Janssonin ihquloliudesta.

Hyppään suoraan asian ytimeen, koska kaikki tietävät mistä ja kestä on kyse.

Eli

Summa summarum:

Tove Janssonin kuvataiteellinen tuotanto on sanalla sanoen keskinkertaista. Hänen uusrealistiset maalauksensa on kyllä teknisesti tavallisen sunnuntaimaalarin tuotoksia parempaa. Maalaustyylillisesti hän vain on vuosikymmeniä aikaansa jäljessä. Sisällöllisesti hänen teoksensa ohittaa haukotellen.

Tilatessani Höblän ensimmäisen kerran, ihastuin siinä olevien muumi-strippien sarkastiseen absurdiuteen. Eräänä päivänä aloin ihmetellä, miksi osalta tarinoista puuttui terä samalla, kun toiset halusin leikata irti ja kiinnittää jääkaapinoveen. Asiaa tarkemmin tutkiessani huomasin, että ihastusta herättäneet stripit olivat Toven veljen tekemiä ja tylsän keskinkertaiset Toven itsensä. Niinpä tietenkin.

Lukioikäisenä minua ympäröivä maailma oli kyllästetty Toven ja Muumien ihailulla. Halutessani kuulua joukkoon yritin minäkin löytää hänen tuotannostaan jotain itseäni kiehtovaa. Koska muumeja en pystynyt sietämään, aloin lukea Toven muita tekstejä. Eniten pidin Resa med lätt bagage -teoksesta. Senpä takia vouhotin muiden kehuessa Muumeja, kuinka hienoja hänen oivaltavat proosatekstinsä ovat. Näin aikuisena yritin kerran uudelleen lukea ko. teosta. Röhönaurulla laskin kirjan kädestäni jo kirjastossa. Ihan hirveää paskaa.

Ja sitten itse muumeihin. Lapsuuden pysähtyneistä kesistä, keskiluokkaisuuden tylsyydestä ja suomalaisesta pikkusieluisuudesta käsin on helppo ymmärtää muumeja: heidän tylsän pikkuporvarillista arkeaan, jossa havunneulanenkin muodostuu merkitykselliseksi vain koska mitään todellista ei tapahdu. Pakko minunkin on myöntää, että pohjoismaisen poroporvarillisen pysähtyneisyyden metaforana Muumi-kirjat ovat mitä mainioin.

Muumeja lukiessa olin jo lapsena piinallisen tietoinen, että haluan pois siitä maailmasta, jota kirjoissa kuvataan. Muumeissa tapahtumattoman perspektiivittömässä todellisuudessa nousee esille pieniä havaintoja, jotka muuttuvat räjäyttävän tärkeiksi. Tästähän useimmat juuri Muumikirjoissa pitävät: pienestä saadaan suurta. Itselleni juuri tuo henkisesti pienessä tilassa havaittu pienen pieni yksityiskohta vain alleviivaa koko kirjojen edustaman maailman tukahduttavuutta.

Jostain syystä suurimmalta osalta lukijoista jää huomioimatta, että juuri noiden havunneulasten ja arjen mehukestien tärkeyden korostaminen alleviivaa koko muumimaailman tavatonta tylsyyttä ja turhuutta. Minun kohdalla Muumien lukeminen johti alati kasvavaan haluun päästä pohjoismaisen seisovassa vedessä mätänemisen ja vesilaseihinsa hukkuvien myrskyjen ulkopuolelle.

            Ulkopuolella asuessani olen havainnut rakastavani monia asioita Suomessa. Rakastan sitä, että pystyn saman arvoisena puhumaan vastakkaista sukupuolta olevan kanssa. Rakastan tilaa ja pyrkimystä eristyneisyyteen. Olen myös oppinut hyväksymään omat vihankohteeni: vihaan suomalaista kahvia, vihaan huonosti hoidettuja ja halvasti leikattuja sähköisiä hiuksia ja vihaan Tove Janssonin tuotantoa, koko tuotantoa.

Tao tao,

Antti

Puhetta rahasta blaa blaa blaa

Tapasin männä viikolla Hongkongin taidemaailman grand old hahmon Johnson Changin. Hän perusti vuonna 1983 Hanart TZ gallerian, joka on yksi Hongkongin arvostetuimpia. Hra Chang on ehdoton osa kaupungin kulttuurikermaa. Tyypillinen omaa puhettaan rakastava ukko. Jotenkin suhtaudun suunnattomalla tuskastumisella vanheneviin miehiin, jotka kerran suunsa aukaistuaan eivät saa horinatulvaa loppumaan ilman, että pommi tipahtaa. Kai sydämessäni pelkään tulevani vanhemmiten samanlaiseksi horisijaksi. Hra Changin puheita myötäillessä kuulin muutaman mielenkiintoisen anekdootinkin.

Mm.

Kiinan viimeisen keisarin opettaja oli kantonilainen, joka vuoden 1911 demokratiavallankumouksen yhteydessä muutti Hongkongiin. 1930-luvulla, kun Pu Yi mietti ottaisiko Mantšukuon kuninkuuden vastaan vai ei, vastusti hänen entinen opettajansa sitä kiivaasti. Pu Yi meni ja ryhtyi nukkehallitsijaksi, mutta lähetti entiselle opettajalleen kiitokseksi eriävästä mielipiteestä itse tekemänsä kalligrafian. Teos on edelleen viimeisen keisarin opettajan pojanpojalla, joka on horisijaukon kaveri.

Tämän tarinan jälkeen poistuin takavasemmalle. Siellä se ukko varmaan puhua papattaa edelleen.

Puhuin menneistä sukupolvista erään ystäväni kanssa ja hän kertoi, että hänen isoisänsä aikaan Hongkongin keskustaan ei päästetty muita kuin eurooppalaistaustaisia. Kiinalaiset saivat tulla vain, jos olivat siivoojia tai muuta palveluskuntaa. Jotenkin useiden paikallisten puheessa kuultaa nopeasti läpi lievä Englanti antipatia. Eikä sitä voi ihmetellä, kun miettii kaikkea sitä epäinhimillisyyttä ja suoranaista apartheidia, jota Englannin vallan alla Hongkongin kiinalaiset ovat joutuneet kohtaamaan. Onneksi tuli kommunistinen Kiina ja vapautti länsimaisen imperialismin ikeestä.

Tässä kaupungissa raha änkeää kaikkialle. En ole kuullut näin paljon puhetta rahasta koskaan. Mikä ei sinänsä ole välttämättä paljoa. Enhän tunne ketään, joka koskaan puhuisi rahasta. Phyi, sellaisille ihmisille.

Mutta tässä kaupungissa rahasta tullaan puhumaan jopa minulle. Hongkongissa ei kuulemma pysty elämään ilman rahaa. Myöskin taiteen yhteydessä rahallisesta arvosta ja myymisestä puhutaan avoimesti. Keskustelin Grotto-gallerian perustajan Henry Au-yeung’n kanssa ja hänen puheensa oli pelkkää kannattavuutta ja teosten hintoja. Hän kylläkin korosti, että teos pitää ostaa mieltymysten, ei hinnan mukaan, mutta tuossakin lauseessa oli sana OSTAA. Myös yliopiston nykytaide-luennoilla käsitellään teosten ja taiteilijoiden hintakehitystä osana taideanalyysia.

Helsingin yliopistolla en ole yhdelläkään luennolla kuullut yhden yhtä teoksen hintatietoa. Suomessa taideteoksen rahallinen arvo ei ole arvo ollenkaan, kun taas Hongkongissa se on yksi teoksen määritteistä. Näin ovat maailmat erilaisia.

Luen edelleen tippa silmässä tätä ihanaa Grandma Gandpa Cook -keittokirjaa:

When the children were young, we lived on scraps. I collected garbage and worked at five jobs a day to make ends meet. But I knew people who fared even worse. I saw my neighbours eat flower from bamboo trees. Their bellies swelled up and they died. During the war, our entire family of eleven came to Hong Kong.

Isovanhempien tekemä ruoka on niin universaalisti osa kaikkien maailman ihmisten lapsuutta. Hongkongilaisuus on lähes 100% pakolaisuutta. Tähän kaupunkiin ollaan tultu paremman elämän toivossa. Siksipä tähän kaupunkiin sopii ajatus pakolaistaustaisten isoäitien ja isoisien lempiohjeista kootusta keittokirjasta. Toisaalta kyllä tällainen teoksen voisi koota myös Suomessa.

Huomenna alkaa kiinalaisen uudenvuoden juhlinta.

Kannat kattoon!

Tao tao,

Antti

Kaupunkizegoiluuu

Ngo ge din waa hai luk sei saam jat baat gau ling jat.

Eli osaan siis sanoa puhelinnumeroni kantoniksi.

Moiccu!

Koska en osaa kävellä suoraan, varaudun aina pahimpaan. Olen tottunut omaan kaoottiseen suunnistustapaani varustautumalla aina eväillä. Eilen kuitenkin harhaisesti kuvittelin, että osaisin kävellä kolmen korttelin matkan eksymättä. Hah! Siitä tuli sitten iltaan saakka kestävä city trekkaus -reissu. Ei kuitenkaan mitään hätää, sillä tässä maailmassa on joka kulmalla Starbuckseja. Kävin aina välillä hakemassa lisää evästä ja jatkoin matkaa.

My city and my grande latte.

Ja jotta ei huumeistit unohtuisi. Suomeksi: Jos kräkkäät, et aja.

Tällasia suppoja täällä. 

Melkein otin tuon taksin, mutta sitten huomasinkin kulman takana gallerian, 

jossa oli kuitenkin vain keskikertaista huonompia lyijykynätöitä.

Mikä olkoon ikuisena muistutuksena, että taksi kannattaa ottaa aina.

Pähkinöitä! Ostin.

Ja lopulta pääsin kuitenkin Hong Kong Arts Centreen. Näillä edessä olevilla tuoleilla makasin hetken ja suunnistin sisään.

Hong Kong Arts Centre on talo täynnä galleriatilaa, teatteria, kahvilaa ja kirjakauppaa. Suunnistin tänne puolipäivää, koska halusin nähdä Jaffa Lam Laamin näyttelyn, joka suljetaan tänään. 

Jaffan näyttely koostui erilaisista insatallaatiokokonaisuuksista. Hän kritisoi kuluttamista käyttämällä kierrätysmateriaaleja.

Weaver oli eräs hänen projektinsa, jossa hän palkkasi työttömäksi jääneitä hongkongilaisia ompelijoita. Hongkongilainen alipalkattu käsityöläinen on maailmankuulu. Tällä hetkellä monet "perinteisemmät" hikipajatyöläiset ovat jääneet työttömiksi uusien reilunkaupan sääntöjen vuoksi voimistuneen koneellistumisen takia. Ei siis niin hyvää, ettei jotain pahaakin. 

Jaffa teki yhteisötaideprojektina työttömien hikipajalaisten kanssa kierrätyssateenvarjoista mitä erilaisimpia asioita.

Tässä muutamia:

Jaffan monissa teoksissa on yllättävän suomalainen fiilis:

Hänen Vauva matkalla -videoteoksestaan tuli mieleen Antti Laitisen parin kesän takainen performanssi Mäntän kuvataideviikoilla.

Ostin Taidetalon kirjakaupasta ihanasti valokuvatun keittokirjan, jossa hongkongilaiset mummot ja papat kertovat ruoanlaitosta ja lapsuudestaan. Tarinat kertovat nälästä, pakolaisuudesta, paremman toivosta ja siitä, miten kalanruodoista ja kaalinperkeistä saa ruokaa 9 hengen perheelle. Jotenkin todella syvästi koskettava kirja.

Lopun illan vaeltelin valoja vilkkuvan kaupunkini uuteen vuoteen valmistautuvilla kujilla.

Falloksia!

Ja välillä söpösöö-asioita.

Tao tao,

Narkkareita, hiviä ja teelaatuja

Maailmassa on niin monia maailmoja.

Olin tässä eräänä päivänä uuden ystäväni kanssa bilettämässä ja päädyimme jatkoille hänen kaveriensa luokse. He olivat menestynyt designer-pariskunta, jotka asuvat kalliissa kolmen makuuhuoneen loftissa eräässä keskustan pilvenpiirtäjässä. Mukavia tyyppejä. Paitsi, että aika nopeasti kävi ilmi, että he käyttävät säännöllisesti kristallia. Mikä käsittääkseni on yksi vaarallisimmasta huumeista maailmassa. Jotenkin sitä aina kuvittelee, että huumeiden käyttäjät ovat kaikki rupinaamaisia autostereovarkaita. Mutta niinpä on tämä oletus, kuin moni muukin Suomessa totuutena opittu, täysin väärä.

Aloin pohtimaan suhdettani aineisiin, joilla pää pannaan sekaisin. Jostain syytä olen ihmeellisen yksiavioisesti sitoutunut känniin. Muuntuneen tietoisuudenhakuisuushan on universaliteetti. Ei ole kulttuuria, jossa päätä ei pantaisi sekaisin: pilvellä, kokalehdillä, kännillä, dervissitanssilla. Kulttuurista toiseen ihmiset haluavat kokea tätä todellisuutta suurempaa. Muuntuneen tietoisuuden hakuun käytettävä aine on kulttuurisidonnainen. Suomessa se on viina. Tässäkin asiassa huomasin siis sisäisen persuuteni istuessani 33. kerroksen parvekkeella jatkoilla auringon noustessa pilvenpiirtäjien takaa.

Ko. pariskunta kertoi olevansa hiv-positiivisia. ”Tyypillistä narkkareille, niillähän on kaikki taudit”, ajatteli sisäinen persuni. Mutta oli mielenkiintoista keskustella aiheesta. En tiennytkään, että nykyisillä lääkkeillä hiv-virusten määrä saadaan laskettua niin alas, että tautia ei voida edes testeillä selvittää. Ja että lääkityksellä olevalta on lähdes mahdoton saada tartuntaa. Suurin tartuttajaryhmä tällä hetkellä ovat siis ihmiset, jotka eivät tiedä olevansa hiv-positiivisia. Kaikkea sitä oppii.

Joka tapauksessa pyyhin tarkasti kaljapulloni suun. Mistä sitä tietää millä verispermaisella pullonavaajalla senkin avasivat. Mokomat hiv-narkkarit.

Tänään aion käydä Hongkongin tee-museossa. Olen täysin luonteeni vastaisesti siirtynyt kahvista teehen. Olen jopa löytänyt lempiteelaatuni. Olen aina pitänyt kaikkia teelaaduista keskustelijoita turhina runkkareina. Ja nyt sitten olen itse päätynyt pitäväni erityisesti tummemmaksi paahdetusta tieguanyin merkkisestä teestä.

Minä itse olen oman tuomitsevuutensa ja ennakkoluulojensa paras kaataja - on tämän viikon syvällinen lopputulema.

Tao tao,

Antti