Niin paljon on tapahtunut ja niin liian vähän aikaa siitä
kirjoittaa.
Nyt jo yli kuukauden on täällä
satanut. Satanut ja ollut pilvistä. Täällä pilvisyys ei ole sellaista kevyttä
harmaata höttöä taivaalla vaan se on tummaa ja ulottuu maasta aurinkoon. Se on
sumua, sadetta ja kaiken sen takana mustanpuhuvia pilviä. Muutaman kerran on
aurinko hetkellisesti näyttäytynyt, mutta vain välähdyksenä. Ja taas päivä
toisensa perään märkää pimeää. Tämä kaupunki ei enää muistuta Blade Runnerin
lavastetta, tämä on Blade Runner.
Tässä eräs päivä aloin ihmetellä,
mikä tämä epämiellyttävä tunne oikein on, kunnes tajusin: kaamosmasennus! Olen
laskeutumassa kaamosmasennukseen +26 asteen lämpötilassa pilvien roikkuessa
puolessa välissä pilvenpiirtäjiä ja seitsemän miljoonan ihmisen rynniessä
vieressäni.
Yritin kysellä asiasta
paikallisilta ystäviltäni, että onko sellaista käsitettä kuin kevätsadekauden
masennus. He näyttivät kamalan huolestuneilta, kun selitin pimeydestä
johtuvasta masennuksesta. ”Onko sinulla masennus? Oletko käynyt psykologilla?”
”Eieiei, kun sellainen pimeydestä tuleva väsymys ja apatia, meillä on sellaista
pohjoisessa, sitä sanotaan kaamosmasennukseksi.” Eivät ymmärtäneet.
Eli ei, täällä ei ole sellaista.
On vain jokavuotinen kausi loputonta sateista pimeyttä, mutta ei siitä johtuvaa
masennusta. Ihmeelliset asiat ovat kulttuurisesti opittuja. Suomessa on
hyväksyttävämpää masentua kuin olla tikkana pystyssä ja iloinen marraskuun
pimeydessä. Minulle pimeydestä tulee klaustrofobinen ahdistus, unettomuus ja
sitä myöten masennus. Olen huomannut, että auringonvalolamppu auttaa, mutta
sellaisia ei Hongkongissa ole, koska täällä ei olla kasvettu uskomaan, että
auringonvalonpuutteesta tulee masennus.
Nyt on alkanut aurinko vähän
pilkistellä. Eilen jopa melkein kokonaisen päivän verran. Olin ekstaasissa.
Olen huomannut omaavani mahtavan lahjan puhua Suomesta vain
omituisia asioita.
Kävimme jollain luennolla läpi
Kiinan nykytaiteen keskeisiä näyttelyitä mm. juuri ennen
Taivaallisenrauhanaukion kansanmurhaa ollutta mieletöntä China Avant-Garde
näyttelyä, jonka jokainen taiteilija myy nykyisin teoksiaan kansainvälisillä
taidemarkkinoilla tuhansilla tuhansilla dollareilla. Luentotauolla kysyi eräs
opiskelutoveri, että onko Suomessa jotain sellaisia nykytaiteenhistorian
keskeisiä näyttelyitä ja jos niin mitä. Rupesin siinä sitten selittämään
ARSeista ja valittelemaan, että viimeisimmät ARSit nyt eivät ole olleet sitä
ARSien terävintä kärkeä, mutta että onko enää nykyisin mahdollista
järjestääkään sellaista tajuntaa laajentavaa näyttelyä, kun kaikki tieto ja
taide on saatavilla virtuaalisesti blaa blaa blaa. Mutta sitten innostuin
keuhkoamaan Arctic Hysteriasta ja että se se oli hieno kansainvälisesti
kiertänyt suomalaisen nykytaiteen näyttely. Samalla tietenkin selitin, mitä arktinen
hysteria on. Siinä sitten toverini kysymään: ”Te siis teitte kansallisesta
psyykkisestä ongelmastanne näyttelyn ja kierrätitte sitä ulkomailla?” ”Joo.”
”Cool...” hyvin sellaisella varautuneella äänellä. Elekieli kertoi, että hän
ehkä mieluummin istuisi hiukan kauempana minusta. Onneksi luentotauko loppui
siihen ja luento jatkui.
Ja
Olin tässä muutama viikko sitten
yliopiston ruokalajonossa ja edessäni oli tyttö, jolla oli huppu päässään.
Naurahdin, kun ajattelin, miten anaalisti suomalaisessa koulussa asiaan
suhtauduttaisiin. Toisin kuin Suomessa, jossa yksinäiselle naureskelijalle
annetaan paljon tilaa, tyttö käännähti ja kysyi ystävällisesti: ”Mikä
naurattaa?” Minä siinä sitten hämmentyneenä selitin, että Suomessa ei saa
huppupäässä ja blaa blaa. Kävi ilmi, että tyttö oli eräs korealainen minun
kantonintunniltani. Söimme yhdessä lounaan ja hän kertoi, että hänellä on niin
rasvainen tukka, että olisi mieluummin tappanut itsensä kuin lähtenyt ilman
huppua liikkeelle. Sovimme, että söisimme yhdessä lounaan seuraavanakin päivänä
ja opiskelisimme kantoninkoetta varten. Hän lupasi kunnioittaa kulttuuriani ja
tulla seuraavan kerran ilman hupparia. Naurahdin, hän kumarsi vakavana.
Seuraavana päivänä yritin
selittää, että kyllä Suomessa saa huppupäässä syödä, mutta että eräässä
koulussa oli opettaja ollut fyysisesti väkivaltainen aiheesta ja, että nyt
siitä sitten keskustellaan Suomessa, että miten saa syödä ja miten ei ja oliko
opettaja oikeassa vai väärässä. Tyttö nyökytteli päätään hyväksyvästi, mutta
luulen, että häntä oikeasti alkoi pelottaa, että hakkaisin hänet, koska olin
nähnyt hänen syövän huppu päässä. Emme ole sittemmin syöneet tai opiskelleet
yhdessä.
Jos siis jotakuta tulee vastaan
korealaisia, jotka uskovat, että suomalaisessa kulttuurissa hakataan
huppupäässä syöviä, tiedätte mistä se johtuu.
Olen ehkä päätynyt siihen, että
en enää keskustele mistään Suomeen liittyvästä, koska jotenkin onnistun
tekemään asioista todella omituisia. Tai sitten on hyväksyttävä tosiasiana,
että me vain olemme sääasioista masentuva, ongelmistaan ylpeästi taidetta
tekevä, huppupäisiä teinejä hakkaava kansa. Ja jos jollain on ongelmia sen
hyväksymisessä niin mistaking me for someone who gives a damn!
PS. Muistin juuri, että selitin
paikallisessa homolassa ylpeänä ja tohkeissani vittu-sanan etymologiaa jollekin
paikalliselle homolle, joka ehkä oli hiukan ahdistunut siitä, että puhuin
naisen sukupuolielimestä niin innoissani. Onneksi olin sen verran päissäni,
että en tarkasti muista, mitä sanoin. Mutta siis onhan se hienoa, että jo
Agricola on uuden testamentin ensipainoksen alkupuheessa luetellut seitsemän
suomalaista kansanjumalaa, joista yksi oli naisjumaluus nimeltä Vittu. Että
hieno on sana, vittu.
Uhg,
Ugri Suomesta