Monikulttuurisuutta

Kielenopetus kuvastaa aina mitä parhaiten paikallista kulttuuria.

Hongkongilaiset ovat kaikki siirtolaisten jälkeläisiä. Suurin osa on tullut Manner-Kiinan puolelta, mutta monilla on taustallaan brittikolonialistisen maailman monikulttuurinen sekoitus. Oman osansa hongkongilaisuuteen tuo jatkuva muuttoliike. Monet hongkongilaiset asuvat tällä hetkellä Hongkongin ulkopuolella ja yhtä useat tämän hetken hongkongilaiset ovat viettäneet suurimman osan elämästään jossain aivan muualla. Tämä kulttuurinen moninaisuus tulee vastaan niin kaduilla kuin kantonia opiskellessakin.

Olemme opiskelleet kohta viikon erilaisia taustan kuvaamiseen käytettäviä lausekokonaisuuksia: Olen kiinalaista alkuperää, mutta minulla on Amerikan kansalaisuus, Olen ranskanturkkilainen, Isänisäni on korealainen, mutta asun Hongkongissa ja kotikieleni on englanti.

On harhaista olettaa, että perus- "Minä olen Suomesta" riittäisi tänä päivänä. Toivon mukaan monikulttuurisuus näkyy myös suomenopetuksessa.

Lähdin mielessäni miettimään, kuinka suomenkielenopetuksessa voisi näkyä maamme monikulttuurisuus. Havaitsin, että suomenkielestä saa hirvittävän monta hyvää esimerkkilausetta kuvaamaan kulttuurimme tämän hetkistä monimuotoisuutta. "Olen suomenvenäläinen, minun pitää näyttää kelakortti, että saan ruoka-apua suomalaisilta kristityiltä. "Olen suomensomali, meitä on Suomessa paljon, mutta kukaan täällä ei ole kiinnostunut siitä, mitä Somaliassa tapahtuu." "Olen suomensaamelainen, olemme olleet täällä aina, mutta valtakunnan televisiossa on tällä hetkellä ensimmäinen minun kieliseni viihdeohjelma." Tai ihan vain yleislauseena voisi opettaa "Suomalaista monikulttuurisuutta on se, että rasistisen mielipiteen saa sanoa ääneen."

Kantonista on sanottava, että täällä ollaan kyllä small talk viety aivan uuteen ulottuvuuteen. Perustervehdyksenä voi sanoa toteamuksenomaisen kysymyksen. Esim. jos tapaat tuttavan hississä on täysin luontevaa aloittaa keskustelu sanomalla: Olet hississä? Tai jos näkee kaverin kaupassa maitohyllyllä aloitetaan keskustelu sanomalla: Maitoa siis ostat? Minusta tässä on jotain perisavolaista: keskustelunaloitus, joka ei kerro keskustelun aloittajasta mitään, mutta pakottaa vastaajan puhumaan itsestään.

Seuraavaksi kehitän savolaisen ja kantonilaisen kulttuurin välille jonkun luontevan vuosituhantisen kulttuurisillan....

Tao tao,

Antti

Takaisin geimeissä

Viikon kuumeen jälkeen pääsin lauantaina lopulta hoippumaan Daniel Libeskindin (namedropping, tiedän, googlaa) suunnittelemaan Mediakeskukseen kuuntelemaan Orlanin luentoa. 

Orlan on tehnyt kuuluisimman teoskokonaisuutensa leikkaussalissa. Hän lukee ääneen samalla, kun hänelle tehdään kauneusleikkausta. Pitäisi ehkä olla ”kauneus”leikkausta. Olen aina ollut ahdistunut verestä ja leikkaussaleista ja siksipä hänen työskentelystään keskusteleminen tuntui minusta sopivalta kohdata flunssalääkkeiden turruttavassa harmoniassa.

Ah, hetkeksi keskeytän laulaakseni oodia kansainvälisten yksityisklinikoiden lääkemääräyksille. Jos jotain maailmassa vihaan niin se on suomalainen hoitohenkilökunta. Mitään niin arroganttia ja asiakasepäystävällistä toimintaa saa maailmasta etsiä. Ja minä olen asunut seitsemän vuotta Venäjällä. Suomessa, kun menee lääkärille, saa etäistä joskus jopa kohteliasta palvelua ja hyvässä lykyssä lääkemääräyksen, joka pitää tietenkin itse sairaana apteekista noutaa. Kansainvälisillä klinikoilla saa  ihanan huolehtivan asiakasystävällisen lääkärin ja kotiin viemisiksi kassillisen mitä erilaisimpia tabletteja. Minun tulee ikävä niitä pieniä keltaisia, veivät tunnon kielestä, mutta samalla pystyi nielemään ilman kivunhuutoja.

Mutta siis Orlan. Yllättävää kyllä kiinnostavinta oli kuulla hänen alkuaikojen prokkiksistaan.

Jotenkin jäin mielessäni filosofoimaan sitä, että onko ruumiin muuttaminen loppujen lopuksi muutosta ollenkaan. Eikö suurin osa ruumiillisuutta ole mentaalista? Ihmisen minäkuva on psyykkinen rakenne. Eikö olisi ollut kiinnostavampaa esimerkiksi yrittää kehittää itselleen vaikka syömishäiriöisen minäkuvaa ja pyrkiä sen peilin kautta tekemään taidetta? Orlan kai oli yrittänytkin palkata psykologin muuttamaan omaa psyykettään, mutta kukaan ei suostunut.

Vaikkakin Orlanin feminismi on ehkä vähän sellaista 80-lukulaista: nainen ja ruumis ja objekti ja blaa blaa blaa, mutta kiinnostavaa shittiä.

Tänään kävin Wah Luen Industrial Centerissä. Siellä on useiden taiteilijoiden työhuoneita.

Tapasin Leung Kui Tingin. Hän on yksi Hongkongin kuuluisan New Ink Painting -liikkeen jäsenistä. 1960-luvulla nuoret taiteilijat yhdistivät länsimaisia vaikutteita perinteiseen kiinalaiseen mustemaalaukseen kehittäen jotain aivan uutta. Monet muiden alojen ammattilaiset mm arkkitehdit, ja suunnittelijat antoivat paljon uuden mustemaalauksen abstraktiin muotokieleen. Leung Kui Tingkin oli alunperin muotoilija.

Hänen työnsä ovat valtavia kokoluokaltaan ja häkellyttävän täynnä pientä yksityiskohtaa.

Kävin myös Jaffa Lam Laamin työhuoneella. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. Hänen Hong Kongin kulttuurikeskuksessa ollut näyttelynsä loppui kuukausi sitten. Osa teoksista oli vielä kuljetuspakkauksissa hänen työhuoneellaan.

Jaffa on mukana monessa. Hän on mm. ollut perustamassa hkair.org -organisaatiota joka järjestää taiteilijoille residenssejä. Hän haukkui taideopinnot ja sanoi oppineensa kaiken sisällöllisesti kiinnostavan residensseissä muiden taiteilijoiden kanssa keskustellessa ja että taidekouluissa viettämänsä 7 vuotta oli aivan liian pitkä aika suhteessa saatuun hyötyyn.

Jaffa alkoi tehdä yhteisötaidetta vuonna 2003 ja on siitä lähtien tehnyt osan teoksistaan yhteisöllisesti. Aikaisemmassa postauksessani mainitsin hänen projektinsa työttömien hikityöpajaompelijattarien kanssa.

Vietettyäni päivän työhuoneilla teollisuusalueella tulin takaisin keskustaan ja kävin syömässä hampurilaisen kauppakeskuksen katolla.

Tao tao,

Antti

Kortsuja ja liukkaria

Jossain itselleni täysin epäluonteenomaisessa filantropiahurahduksessa päätin ryhtyä tekemään vapaaehtoistyötä.

Siis tietenkin ajatuksissani olen jo vuosia tehnyt työtä Tsetsenian sodan, Pietarin katulasten, lukutaidottomuuden ja ties vaikka minkä enemmän tai vähemmän akuutin ongelman eteen, mutta käytännössä olen pistänyt moiset ajatukset krapulahäpeän piikkiin ja kääntänyt kylkeä.

Nyt minua lähestyttiin vapaaehtoistyötarjouksella, joka pysäytti. Tarvittiin ihmisiä auttamaan kondomien pussittamisessa. Hetken sähköpostille naurettuani päätin ojentaa auttavan käden.

Tämä vapaaehtoistyökeikka olkoon ensimmäinen tielläni kohti rauhan Nobelia. Olen nimittäin aivan varma, että jos olisin jotain jonkin asian eteen joskus tehnyt, niin esimerkiksi Tsetsenian sodan olisin ratkaissut ja siitä hyvästä saanut Nobelin. Sen sijaan sota sai loppua itsekseen ihan ilman asioihin puuttumistani. Se saamatta jäänyt Nobel kyllä aina välillä kaihertaa. Hienosti nimittäin sodan olisin lopettanut, jos olisin sen lopettanut. Miksi ei myönnetä mitaleja toisessa todellisuudessa tehdyille teoille? Maailma ei ole tarpeeksi postmoderni minulle.

Mutta mutta

Tässä todellisuudessa siis vietin tänään päivän pakkaamalla liukkaria ja kortsuja nättiin pahvikoteloon.

Pakkaaminen tapahtui paikallisen seksuaalivähemmistöjen oikeutta ajavan yhdistyksen tiloissa. Samassa huoneessa oli teinihomoja pelaamassa tietokonepelejä. Olen itse pelannut viimeksi Commondore-64:llä veljeni kanssa. Opin tänään hirvittävästi uutta tietokonepeleistä. Ja samalla tajusin, että on se kyllä rankkaa olla teini, kun pitää yrittää olla cool vaikka ei ole mitään tajua kuka on ja miten finnejä pitäisi oikeasti hoitaa. Juuri, kun olin mielessäni säälimässä kaikkia maailman epävarmoja pikkuhomoja, käveli sisään teinitransu, joka oli hauska ja kovaääninen ja hirvittävän sinut oman epävarmuutensa ja kysymystensä kanssa. Minusta tuli hetkessä fani.

Kävellessäni kotiin taskut täynnä kondomeja ja liukkaria mietin, miten erilailla sitä voi asioihin suhtautua. Jopa epävarmuus voi olla positiivinen voimavara, jos sen niin osaa nähdä. Summa summarum: Minulla on guru. Hän on alle kaksikymppinen hongkongilainen transu.

Tao tao,

Antti

PS. Sinivalkoinen valhe dokumenttia pohtiessani päädyin sisäisen persuni avulla siihen lopputulokseen, että rahat pois huippu-urheilulta. Sehän on vain sellaista postmodernia tekourheilullista paskaa. Siellä meidän verorahoilla doupataan. Eihän sillä touhulla ole enää mitään tekemistä sellaisen oikean urheilun kanssa, jota tavallinen ihminen maalaisjärjellä ymmärtäisi. Että nekin rahat olisi parempi laittaa johonkin sellaiseen tervehenkiseen ja ei-kilpailuasetelmalliseen kuten nykytaide.

Sama

Hakkaa se paperilla!

Aik'auhee, kun on niin hirveesti kaikkee kerenny tapahtumaan, että mittään ei ehdi edes blögiin kirjottamaan. Mutta mutta sehän on selvä, että taide on pitkä ja blogi toissijainen. Tässä vihreetä teetä yritän juoda kaatamatta sitä näppäimille.
Sitä tänne tulin huutelemaan, että nyt jos koskaan on aivan mahtava juhlakausi menossa. Saanko esitellä: Pikkumaisen ihmisen hakkaaminen. Nyt pystyt langettamaan kirouksen sinulle huonoa onnea tuottaneille ihmisille tai muuten vaan turhille runkkareille, joita vihaat. Kirouksen langettaminen tuo samalla langettajalle hyvää onnea. Win - win!
Tarvitsee vain kirjoittaa runkkarin nimi paperille, facebookista ladattu valokuva toimii kuulemma vielä paremmin. Sen jälkeen kipsutetaan lähimmän sillan alla majailevan noidan luo. Minun lähisiltani alla on aina useampia vanhoja naisia muovituoleilla suitsukkeen savun keskellä. Annetaan noidalle viisi euroa ja sytytetään suitsuke uhrilahjaksi jumalille. Sen jälkeen nainen hakkaa vanhalla kengällä runkkaria symboloivan paperisen hahmon tolloksi. Paparitolloa painetaan useamman kerran sianihraan. Tämän jälkeen rasvainen paperipallura asetetaan söpön keltaisesta paperista taitellun tiikeriorigamin alle. Runkkari siis symbolisesti tukehdutetaan sianrasvaan ja tiikerin voima nujertaa hänet. Ja mikäli oikein ymmärsin runkkarin nimi/valokuva poltetaan, että jumalat ymmärtävät kenestä on kyse.
Että sellanen traditio.
Paras aika tämän tekemiselle on Jingzhe kauden (驚蟄) eli hyönteisten heräämiskauden alussa, mutta periaatteessa tämän voi tehdä koska vaan ja ilmeisesti myös itse. Siltojen alla majailevilla vanhoilla naisilla on tietenkin enemmän kokemusta näiden asioiden kanssa eli suosittelen tämän asian ulkoistamista heille. Lähisiltani alla on jo pari päivää ollut pitkät jonot ja poliisit ohjaamassa jonottajia, että kaikki menisi taiteensääntöjen mukaan.

Vieressä seitsemän kerroksen korkuinen Mahtava Oz -mainos ja sillan alla kaikuva kenkien taonnan kumu ja poliisit ja jonoissa ihmiset silkkipaperille kirjoitettuine nimiliuskoineen ja kaikkialle leviävä suitsukkeen katku.
Tässä ollaan jo absurdiuden tuolla puolen.

Jingzhe kausi on noin 5 - 20 maaliskuuta. Tämä on myös se aika jolloin ilma lämpenee ja kevät saa.

Nyt kun vielä keksisin kenet käyn hakkauttamassa. Jotenkin ahdistavalta tuntuu noin avoimen vihan osoittaminen, mutta maassa maan tavalla. Toisaalta, osataanhan sitä Suomessakin. Jos käyn hakemassa vihaan nostetta vaikka Hommafoorumista. Siellähän osataan avoimesti vihata.

PS. Minulla on huomenna kantonin koe, joudun kertomaan ääneen itsestäni vähintään sadalla sanalla. En muistanutkaan, että kieltä oppii näin nopeasti. Mutta hirvittävä homma tuo sanojen tankkaaminen.

Tao tao,
Antti