Takaisin geimeissä

Viikon kuumeen jälkeen pääsin lauantaina lopulta hoippumaan Daniel Libeskindin (namedropping, tiedän, googlaa) suunnittelemaan Mediakeskukseen kuuntelemaan Orlanin luentoa. 

Orlan on tehnyt kuuluisimman teoskokonaisuutensa leikkaussalissa. Hän lukee ääneen samalla, kun hänelle tehdään kauneusleikkausta. Pitäisi ehkä olla ”kauneus”leikkausta. Olen aina ollut ahdistunut verestä ja leikkaussaleista ja siksipä hänen työskentelystään keskusteleminen tuntui minusta sopivalta kohdata flunssalääkkeiden turruttavassa harmoniassa.

Ah, hetkeksi keskeytän laulaakseni oodia kansainvälisten yksityisklinikoiden lääkemääräyksille. Jos jotain maailmassa vihaan niin se on suomalainen hoitohenkilökunta. Mitään niin arroganttia ja asiakasepäystävällistä toimintaa saa maailmasta etsiä. Ja minä olen asunut seitsemän vuotta Venäjällä. Suomessa, kun menee lääkärille, saa etäistä joskus jopa kohteliasta palvelua ja hyvässä lykyssä lääkemääräyksen, joka pitää tietenkin itse sairaana apteekista noutaa. Kansainvälisillä klinikoilla saa  ihanan huolehtivan asiakasystävällisen lääkärin ja kotiin viemisiksi kassillisen mitä erilaisimpia tabletteja. Minun tulee ikävä niitä pieniä keltaisia, veivät tunnon kielestä, mutta samalla pystyi nielemään ilman kivunhuutoja.

Mutta siis Orlan. Yllättävää kyllä kiinnostavinta oli kuulla hänen alkuaikojen prokkiksistaan.

Jotenkin jäin mielessäni filosofoimaan sitä, että onko ruumiin muuttaminen loppujen lopuksi muutosta ollenkaan. Eikö suurin osa ruumiillisuutta ole mentaalista? Ihmisen minäkuva on psyykkinen rakenne. Eikö olisi ollut kiinnostavampaa esimerkiksi yrittää kehittää itselleen vaikka syömishäiriöisen minäkuvaa ja pyrkiä sen peilin kautta tekemään taidetta? Orlan kai oli yrittänytkin palkata psykologin muuttamaan omaa psyykettään, mutta kukaan ei suostunut.

Vaikkakin Orlanin feminismi on ehkä vähän sellaista 80-lukulaista: nainen ja ruumis ja objekti ja blaa blaa blaa, mutta kiinnostavaa shittiä.

Tänään kävin Wah Luen Industrial Centerissä. Siellä on useiden taiteilijoiden työhuoneita.

Tapasin Leung Kui Tingin. Hän on yksi Hongkongin kuuluisan New Ink Painting -liikkeen jäsenistä. 1960-luvulla nuoret taiteilijat yhdistivät länsimaisia vaikutteita perinteiseen kiinalaiseen mustemaalaukseen kehittäen jotain aivan uutta. Monet muiden alojen ammattilaiset mm arkkitehdit, ja suunnittelijat antoivat paljon uuden mustemaalauksen abstraktiin muotokieleen. Leung Kui Tingkin oli alunperin muotoilija.

Hänen työnsä ovat valtavia kokoluokaltaan ja häkellyttävän täynnä pientä yksityiskohtaa.

Kävin myös Jaffa Lam Laamin työhuoneella. Hänestä olen kirjoittanut ennenkin. Hänen Hong Kongin kulttuurikeskuksessa ollut näyttelynsä loppui kuukausi sitten. Osa teoksista oli vielä kuljetuspakkauksissa hänen työhuoneellaan.

Jaffa on mukana monessa. Hän on mm. ollut perustamassa hkair.org -organisaatiota joka järjestää taiteilijoille residenssejä. Hän haukkui taideopinnot ja sanoi oppineensa kaiken sisällöllisesti kiinnostavan residensseissä muiden taiteilijoiden kanssa keskustellessa ja että taidekouluissa viettämänsä 7 vuotta oli aivan liian pitkä aika suhteessa saatuun hyötyyn.

Jaffa alkoi tehdä yhteisötaidetta vuonna 2003 ja on siitä lähtien tehnyt osan teoksistaan yhteisöllisesti. Aikaisemmassa postauksessani mainitsin hänen projektinsa työttömien hikityöpajaompelijattarien kanssa.

Vietettyäni päivän työhuoneilla teollisuusalueella tulin takaisin keskustaan ja kävin syömässä hampurilaisen kauppakeskuksen katolla.

Tao tao,

Antti