Taidehorinaa arkistoon

Kävin kääntymässä AAA:ssa eli Asian Art Archivessa. Tulen varmaankin istumaan siellä enemmänkin nyt, kun opiskelut kunnolla käynnistyvät.

AAA on mielenkiintoinen organisaatio. Heillä on kunnianhimoinen päämäärä kerätä mahdollisimman paljon tietoa aasialaisesta nykytaiteesta. Kokoelmat kerääntyvät huimaa vauhtia.

Rahoituspohja on yksityisissä lahjoituksissa ja amerikkalaistyylisissä rahankeräysillallisissa sekä taidehuutokaupoissa, joita AAA järjestää.

Suurin osa materiaalista kerätään ja saadaan lahjoituksina. Näyttelyluettelot ja monografiat muodostavat luonnollisestikin osan kokoelmista, mutta paljon muutakin kerätään. AAA:n työntekijät kiertävät aktiivisesti taidekentän tapahtumissa ja tekevät videotallenteita näyttelyistä, performansseista, taiteilijakeskusteluista jne. AAA kerää myös taiteilijoiden teossuunnitelmia. Osan kokoelmasta muodostaa taiteilijakirjat ja taiteilijoiden tekemät teoslahjoitukset.

Erityisen mielenkiintoisena pidin sitä, että AAA kerää myös näyttelykutsuja ja näyttelyissä jaettavia esittelytekstejä. Olen usein ihmetellyt gallerianäyttelyiden taiteilijatekstejä. Minusta ne ovat mitä mielenkiintoisin media. Mitä niillä tavoitellaan? Minkälaista kieltä niissä käytetään?

Suomalainen kirjallisuudentutkimus on keskittynyt lähes 100 %:sti kaunokirjallisen tekstin tutkimukseen. Maassamme ei ole yhtään tietokirjallisuuden professuuriakaan. Ei-kaunokirjallisen tekstimassan määrä on netin tultua räjähtänyt käsiin. Silti sitä tutkitaan hävettävän vähän.

Taidenäyttelyiden tekstit ovat yksi osa tätä villiä ”tietokirjallisen” tekstin yläotsikon alla vellovaa massaa.

Olen usein pissat housussa nauranut gallerianäyttelyissä jaettavalle A4:selle taidehorinaa. Nimiä mainitsematta, en todellakaan ole yksin niille nauramassa. Mutta toisaalta, kuka minä olen kritisoimaan, jos koko gallerianäyttelyA4:sen luonne on tuntematon ja määrittämätön alue itse tekijöillekin.

Olisi ihanaa, jos Suomessakin olisi jokin arkisto, jossa voisi käydä vertailemassa galleriahorinan laadullista muutosta vaikkapa viimeisen 30 vuoden ajalta. Tai vertailla vaikkapa Lontoon, Pariisin ja Helsingin gallerioiden taidehorina-A4:sia toisiinsa.

Mutta edelleen kysymykseksi jää, miksi niitä tehdään? Onko se jokin tradition tarve nöyryyttää sanallistamiseen kykenemättömiä kuvataiteilijoita kirjoittamaan omista teoksistaan? Ajatteleeko kukaan niitä oikeasti katsojaa auttavina pedagogisina teksteinä? Harvoin.. Kenelle niitä sitten kirjoitetaan ja miksi?

Tao tao,

Antti

Surffitukkatakku

Olen tässä viime aikoina aina ylimääräisen ajan yllättäessä hypännyt bussiin ja käynyt tutkimassa saaren toisella puolella olevia rantoja. Sanomattakin on selvää, että pääsääntöisesti olen joutunut jonnekin aivan muualle kuin alunperin olin yrittänyt.

Absurdein kerta oli, kun autiorantaa etsiessäni jouduinkin johonkin omituiseen turistien valtaamaan pikkukaupunkiin.

Siellä turistikaupungin krääsätorilla suu auki turisteja pällistelin.

Parasta oli, kun löysin rantapromenadin, jonka varrella sadat turistit istuivat juomassa kaljaa. Kello oli vähän yli 12. Katselin ravintoloiden hintoja ja olin jo tyytymässä kylän McDonaldsiin, kun turistikadun päästä löytyikin mahtava ja superhalpa kiinalainen ruokapaikka.

Sanomattakin on selvää, että olin ainoa länkkäri koko paikassa. 

Söin todella hyvän noodelikeiton satay-naudalla.

 Ruokapaikalla oli oma alttarinsa.

Ruoasta piristyneenä lähdin kävelemään ja havaitsin, että kylässä oli koko edellisvuoden kestäneen taideprojektin päätöspäivä. Artalive@park-tapahtumissa kaupunki toteuttaa yhteistyössä taidekorkeakoulujen opiskelijoiden kanssa tapahtumia ja taideteoksia hongkongilaisten paljon käyttämiin ja rakastamiin puistoihin. Edellisvuoden pääpainona oli nimenomaan keskustan ulkopuoliset alueet. Tarkoitus oli rikastuttaa lähiöiden taide-elämää. Yhteisötaideprojektien lopputuloksena uusiin kaupunginosiin syntyi paljon myös pysyviä taideteoksia, mutta mukana oli kaikkea muutakin musiikista tanssiin ja teatteriin.

Ei siis ihan paska reissu vaikka rantaa en löytänytkään.

Tässä teoksessa arkkitehtiopiskelijat Shorley Chung, Enid Ho ja Leung Yuk-shan olivat ottaneet lähtökohdakseen lahden laineilla leikkivän auringonvalon. Teos on tehty paikallisen tehtaan tuottamasta kromivinyylimateriaalista (vrt. kahvipaketin hopeasisus). Teos on toteutettu paikallisten kanssa yhteistyössä ja muodostuu tuhansista yllämainitusta materiaalista tehdyistä origameista.



Tänään onnistuin matkasuunnitelmissani paremmin, eli pääsin mahtavalle surffareiden suosiossa olevalle rannalle, jonne minun siis oli tarkoituskin päätyä.

Rannan kyljessä on pieni kylä, jonka jokainen aukio oli täynnä surffikamaa myyviä ja vuokraavia putiikkeja.

Siellä minä sitten löhösin. Koska en ole vielä saanut ostettua aurinkorasvaa ja muutenkin makaaminen on tappavan tylsää. Nousin ja lähdin kiertelemään.

Biitsin päällä olevalle vuorelle oli rakennettu tunnin patikointireitti, jolle suikkasin.

Tuommosen ovat pistäneet. Kyllä tuossakin olisi ABC kauniimpi.  

Siellä ylhäällä sitten tajusin, että olin metsän ympäröimä. Ja metsässähän ei itsessään ole mitään kiinnostavaa, mutta koska kyseessä on etelän metsä niin siellä voi olla vaikka mikä tappajahai. Jossain puussa näin ihan valtaisan pesän. Saattoi olla apinan. Jokin rasahti. Muistin, että Postitalon Matkailuklinikan terveydenhoitaja oli varoittanut apinoiden puremista. Jokin japaninaivokuume niistä tuli, en siihen hätään muistanut mikä. Rasahdus saattoi myös olla puusta pudonnut lehti. Ihmissusi ei myöskään ole poissuljettu mahdollisuus. Päätin siis poistua metsästä mahd. pian.

Takaisin rannalla huomasin, että eivätkä puitaan osaa suoraan kasvattaa. Kyllä olisi Suomessa näidenkin tilalle Metsähallitus istuttanut suoran rivin kuusia.

Bussipysäkillä odotellessani paluuta takaisin sinne missä pakokaasut mahdollistavat elukattoman elämän havaitsin, että tienvierus oli täynnä inkivääriä. Hetken jo sormet syyhysivät puskien juuria nostelemaan ja juuria reppuun nakkelemaan, mutta silloin tulikin bussia. Sinne jäivät inkiväärinmukulat.

Tullessani tänään takaisin biitsireissultani törmäsin taiteilija Emily Chengin työryhmään, joka viimeisteli mosaiikkiteosta metroasemalla.

Tähän tällä kertaa.

Tao tao,

Antti

Bloggaa taikka kuole.

No nyt on sitten paikallisiin tutustumisen pullonkaula aukaistu ja sehän on sitten loputon suo sosiaalisuutta. Blogi tässä kärsii eniten. Yritän kuitenkin.

Istuin perjantaina kaljalla uuden paikallisen ystäväni Nagoon kanssa. Hän on Lontoossa opiskellut muotisuunnittelija, joka muutti opiskelujen jälkeen takaisin Honkkareihin. Keskustelimme monista asioita. Jossain vaiheessa hän aloitti haukkumalla honkongilaisia ja kiinalaista kulttuuria. Minä tietenkin osallistuin haukkumalla suomalaisia. Siinä käytiin sitten läpi iso kirjo asioita kiinalaisista pöytätavoista uusrikkaiden kiinalaisten mauttomaan leveilyyn ja persuista suomalaisen ruoan mauttomuuteen. Haukuin maani sairaalloisen turvallisuuden tarpeen, joka näkyy järjettömässä määrässä sääntöjä ja säädöksiä. Hän taas löi pöytään hongkongilaisten individuaalittoman materialistisuuden. Löysimme yhteisen ilonaiheen maamme peruskansanosan pukeutumisesta. Siinä käytiin sitten läpi Tokmanni ja Kiinan maaseudun deudorantittomuus.
Loppupeleissä on pakko sanoa, että minä taisin hävitä tämän bitchauksen. Ehkä minun abuhannuuteni nyt ei ollut ihan vitoskytkimellä, mutta hänellä oli kotikenttäetu. Ja sen lisäksi hänen poikaystävänsä on muuttanut Italiaan ja häntä vituttaa, että joutuu olemaan vielä Hongkongissa eikä voi heti muuttaa Roomaan.
Mutta oli kyllä ihana haukkua oikein olan takaa. Huh, voimauttava nautinto.

Kävimme myös parissa paikallisessa homolassa ja voi homot. Miksi house-musiikki, miksi? Jättäisivät 90-luvun sinne minne se kuuluu: 90-luvulle! Tämä sairaalloinen taipumus teknoon, en siis puhu edes elektrosta, on mielestäni kansainvälisen homomaailman kamalimpia sairauksia. Tulisi sellainen uusi hiv, joka tappaisi kaikki housea soittavien homobaarien pitäjät.
No, mutta oli hyvä banana daiquiri, että kestin, juuri ja juuri.

Krapulassa on aina hyvä mennä lähelle taidetta. Kävin paikallisten taiteilijoiden 1996 perustamassa Para/site galleriassa. Para/site perustettiin ennen liittymistä takaisin Kiinaan. Silloinen epätietoisuus tulevasta aktivoi toimijoita monella tavalla yhdistämään voimiaan ja luomaan jatkuvuutta ilman Englantia. Para/site on sittemmin kasvanut keskeiseksi taidevaikuttajaksi. Pienikokoisen gallerian lisäksi yhdistys pyörittää mittavaa toimintaa galleriaseinien ulkopuolella.
Ilmoittauduin heidän lukupiiriinsä koska: "For the first four sessions, the reading group will be exploring Spectres: the mechanics and the underlying enigmatic agendas of anxiety(ies) in contemporary society. This reading group will be asking questions pertaining to the essence of anxiety, its manipulation, resonance and resulting effect. Readings will include short essays and excerpts from George Orwell, Artur Żmijewski, Yukio Mishima, Philip K. Dick and more." Tämä kuulosti sen verran mahtavalta, että pakkohan minun on osallistua.

Para/sitessa oli menossa Do Androids Dream of Electric Sheep -niminen näyttely. Kyseessä siis on kirja, jonka nimi on suomennettuna Palkkionmetsästäjä. Tunnetaan parhaiten elokuvaversiostaan Blade Runner.
Olin täysin haltioissani. Olen nimittäin ensimmäisestä täällä kokemastani sadepäivästä ollut sitä mieltä, että tämä kaupunki on kuin ilmetty Blade Runner. Jutellessani Para/siten johtajan Cosminin kanssa hän kertoi, että Blade Runnerin visualisointiin oli käytetty yhtenä lähtökohtana Hongkongia. Olen aina niiiiin oikeassa.

Näyttely oli kuratoitu neljän paikallisen taiteilijan teoksista. Näyttely käsittelee sitä tosiasiaa, että nykyihmisen pystyy saavuttamaan lähes mitä vain. Näyttelyn ja siihen liittyvän oheisohjelmiston lähtökohtana on Kierkegaardin näkemys, että Ahdistus johtuu vapaudesta. Valinnanvapaus on nykyihmisen suurin ahdistuksen aihe.
Täydellinen näyttely krapulaiseen pelkotilaan. Ei muuta kuin ranteet auki.
Erityisesti tykkäsin Tang Kwo Hinin kolmikanavaisesta videoteoksesta, jossa kamerat oli asetettu näyteikkunan sisäpuolelle kuvaamaan katua. Kadun vastakkaisella puolella oli mitä erilaisimpia Hongkongilaisia liikkeitä. Ohi ajavien autojen ikkunoiden heijastuksista tajusi, että kamera oli aina sijoitettu huippumuotia myyvään kauppaan. Oli Dioria ja Versacea. Teos on todella osuva maalaus hongkongilaisesta todellisuudesta. Katunäkymä näyttää juuri niin kiinalaiselta kuin mitä Hongkong parhaimmillaan on, mutta kaikkialla on läsnä tuo käsittämätön globaali huippukuluttaminen, jonka tärkeyttä tälle kaupungille en ole varmaankaan vielä täysin ymmärtänyt.
Tang Kwo Hinin teos on keskeneräinen. Hänen tarkoituksensa on kuvata kaikissa Hongkongin kahdeksassatoista kaupunginosassa. Lopullinen teos tulee siis olemaan kahdeksantoistakanavainen.

Opiskelijatoverini ovat hirvittävästi ottaneet kontaksia ja tulleet esittäytymään. Voi kaksikymppiset. Erityisesti arvostan yhtä, joka tuli kertomaan, että olivat kavereittensa kanssa keskustelleet ja päätyneet siihen, että minun silmälasini ovat coolit.
Että pinnalla ollaan.


Zoi gin,
Antti

Etsivä löytää

Aikkauheeta elämä alkaa asettumaan uomiinsa. Mitä ne uomat sitten ovat, en voi vielä tietää.

Olen päätynyt siihen, että opiskelen paikallista kieltä virallisen kiinan sijaan. Haluan osata tingata torilla.

Olen ollut hirveän aktiivinen ja suorittanut viimeisen viikon aikana hirvittävän määrän yliopistobyrokratiaa.

Näin kolmen maan yliopistobyrokratian läpikäyneenä on pakko sanoa, että mikä vittu yliopistoilla on? Niiden organisaatioissa on jotain pahasti pilalla. Konnotaatiot Kafkan Linnaan ovat pelottavan realistiset.
Miksi asiat tehdään niin kuin ne tehdään? Miksi tämä paperi, miksi nämä allekirjoitukset? Miksi odottaminen, jonoissa seisominen ja ennen kaikkea miksi aivan järjettömät hatusta temmatut AUKI 13.34-14.03, mutta vain lunaarisen kuunkierron kasvavavina parittomina keskiviikkoina -aukiolo/vastaanottoajat? Ja ennen kaikkea, miksi kaikesta tästä puhutaan, niin kuin sen pitäisi olla juuri näin? Aivan kuin helvetin portit aukeaisivat, jos tämän kaiken järjettömyyden vain jättäisi tekemättä.

Ei pidä ymmärtää väärin, rakastan yliopistoja, huonoa ryhtiä, omille jutuilleen naureskelevia hassahtaneita tiedemiehiä ja luentosaleissa pesivää puhevikaisen tiedon määrää. (Miksi yliopistomaailmassa on muuten niin paljon puhevikoja ja puhemaneerisia ihmisiä? Huomattavasti enemmän kuin millään muulla elämän saralla.) Mutta jos yliopistoa verrataan tiedon kanavana tai pohditaan kuinka käyttäjäystävällinen yliopisto on noin niin kuin käyttöliittymänä, niin kyllä paskan PC:nkin avaaminen, nettiin yhdistäminen ja googleen haun laittaminen tuottaa tuloksen nanosekunnissa jos sitä vertaa tiedon ulossaamiseen yliopistolta.

Nyt, kun Suomessa surutta murretaan humanistista yliopistokoulutusta ja muokataan siitä kirjekurssimuotoinen kirjatentti-kokonaisuus, olisi tärkeää korostaa niitä toiminnan muotoja (praktikumeja, seminaareja), joilla opitaan argumentointia ja tiedon sanallista käsittelemistä. Sitä ei parhainkaan google tai kirjekurssi pysty opettamaan. Mutta jos tulevaisuuden yliopisto on pelkkää jonottamista ja katovittunetistä-asenteista opiskelijapalvelua jään mieluummin googlettelemaan.

Huh, pieni yliopistobyrokratian viha tuli oksennettua ulos siinä.

Mutta palatakseni googeliloimiseen niin löysin hirmuisen guugeliloimisen jälkeen osoitteen, joka osoittautui likaiseksi käytäväksi, jonka päässä oli kapeat portaat, jotka johtivat toiseen kerrokseen, ja kun oven avasi, sen takana oli kirkkaasti valaistu urheiluravinnekauppa marmorilattioineen. Ostin haluamani palautumisjuoman. Kotiin tultuani katsoin tuoteselostetta. Aivan tavalliset maitoheraproteiinit ja muut, mutta yllärinä jokin omituinen mTOR aktivaattori.
Mene ja sano.
Jos minulle yllättäen kasvaa tissi kyynärtaipeeseen niin syytän mTOR aktivaattoria. Luulen kuitenkin, että se on vain jotain kuivapakastettua ydinjätettä ja vaikutukset näkyvät vasta kymmenien vuosien kuluttua. Ja siihen mennessä olen kuitenkin vahingossa tukehtunut kotonani popkorniin.

Tänään lähdin toiverikkaana kohti yliopistoa. Päätin käyttää metron sijasta bussia. Astuin bussiin, joka nousikin serpentiinitietä keskustan yläpuolelle, tyhjeni ihmisistä ja saapui varikolleen. Siitä alkoi kolme tuntia kestänyt vaellukseni keskipäivän auringon alla kohti yliopistoa. Välillä pysähdyin kahville ja leivälle. Kolmen bussivaihdon ja melkoisen kävelyn jälkeen olin lopulta yliopistolla.
Pohtiessani: "Kuinka vitussa näin nyt pääsi käymään?"päädyin analyysissäni siihen lopputulokseen, että jos bussin pysäkkiluettelossa ei ole yliopiston pysäkin nimeä, niin se ei ehkä mene sinne.
Heureka!
Kyllä blondikin joskus jyvän löytää.

Tämän opettavaisen kokemusen siivittämänä kävin todella mielenkiintoisella luennolla kiinalaisesta nykytaiteesta. Mutta siitä myöhemmin.

Tässä kuva merenrannalta keräämistäni simpukoista. 

Kuivatin heidät Homme Arena+:ni päällä.

Love to love

Täällä rakastetaan rakastaa asioita. Sydämiä ja kaikkea söpösööötä käytetään mainonnassa ja jopa tiedottamisessa ihan tosissaan. Siis EI ironisesti. Freesiä (siiiis ei ironisesti).

ETELÄ-KIINANMERI, MERI ETELÄ-KIINAN

Kävin saaren toisella puolella katsomassa rantoja. Ei ole mitään niin sydäntä riipaisevaa kuin talveksi tyhjennyt julkinen uimaranta. Siellä iskee heti sellainen Sartren Inhon tunnelma. Vallitsi vielä melko sankka sumu, mikä lisäsi eksistentiaalista eristyneisyyttä. Mutta oli mahtava haistaa meri. Täällä keskustassa haisee niin moni muu.

 Talveksi hylätyt rantavahdinkopit.

 Vanhus ja meri

Ja kävin myös satamassa:

Helppohan niiden köyhien on, kun ei tarvitse kuin veneessä asua. Niin on kiva siinä sitten laineilla liplatella. Mutta yllättävän paljon oli näitä venehökkeliasumuksia. Tuli sellainen waterworld-olo. Siinä pelossa että saattaisin vahingossa törmätä Costneriin, päätin lähteä kiertämään gallerioita.




THAIDETTA


Helsingissä kaikki valittaa sitä, että kaikki galleriat näyttävät aina samaa. Siis että on aina jokin tyylillinen homogenia. En ole koskaan tarkemmin pureutunut tähän horinaan, mutta täällä gallerioita kiertäessäni tajusin, että se on kansainvälinen ongelma. Hongkongia pidetään tämän maailmanosan taidekaupan tärkeimpänä keskuksena ja äkkisilmäyksellä nyt esitellään uutta poptaidetta ja käsitteellistä minimalismia. Poptaiteen keinoin työstetään omaa taustaa ja tämän maailmanosan historiaa: Maotyttö amerikkalainen rynkky kädessä Vietnamin sodassa.

Käsitteellisemmän ja minimalistisemman puolella oli sellaista, kun se nyt on. Raudasta taivutettu ympyrä, jonka keskellä taiteilija seisoo puistossa, siitä otettu valokuva ja itse rautaympyrä siinä seinällä valokuvan vieressä jne. Sitä sellasta.


Eniten tykkäsin Lui Long-Tingin mittakaavaltaan ihanan pienistä teoksista:

Kalanruodoista puupalalle liimailtu teos nimeltä Turha toivo.

Simpukkasotilaat on pieniä sotilasukkoja, joille on liimattu siivet/panssari selkään simpukankuorista.


Galleriat sijaitsevat tietenkin suhteellisen pienellä alueessa Sohossa:

Ja alla kuvalista kiertämistäni gallerioista:

Ja samalla alueella on paljon antiikkikauppoja. Tässä yhden ikkuna, jossa 2000-vuotta vanhaa kamaa myynnissä:

 Vuh! Iha-haa!

 Rock on!

Tao tao,

Antti

Pari kinkkitaidehissan keskeistä kikerrystä

Koska en näytä saavan unta niin avaan tässä lämpimikseni muutamaa kinkkien taidehissan keskeistä teosta.




Shi Lu "Fighting in Northern Shaanxi" (1959)

Shi Lu maalasi yllä olevan mustetyön kaikkien kommunistisen taiteen sääntöjen mukaan. Vuoriston punaisuus symboloi teoksissa luonnollisestikin sitä kommunistisen auringonnousun onnea, jota tulevaisuus olisi tulvillaan. Shin ajatuksena oli maalata Suuri Johtaja huolestuneena seuraamassa taistelun ja kansansa tulevaisuuden ratkaisevaa hetkeä.
Koska Shillä oli mennyt Maon vaimon kanssa sukset ristiin, syntyi teoksesta toinen tulkinta: Shi on kääntänyt Maon selän hevoselle. Hevonen ja sitä taluttava mies symboloivat Kiinan kansaa, johon Mao suhtautuu kopeasti. Tämän tulkinnan johdattamana taiteilija heitettiin vankilaan ja hänestä tuli myöhemmin seinähullu.
Kaikki eivät kestä kommunistisen onnen valoa.




Sun Zixi "In front of Tiananmen" (1964)

Sun Zixin mittava öljyväriteos oli aikoinaan kommunistisen Kiinan juhlituimpia teoksia. Kuva-alan keskelle (kultaisesta leikkauksesta tietömättömien sosrealistidiletanttien mielestä teoksen tärkein kohta) on törpätty Maon muotokuva. Muotokuvan molemmilla puolilla on tekstit, jotka taiteilija on asettanut Kielletyn kaupungin muuriin. Todellisuudessa ko. tekstejä ei muurissa lue. Vasemmalla lukee jotain yhtenäisestä Kiinasta ja oikealla kansainvälisestä yhdistymisestä. Vasemmalla on Pekingiin kauempaa tulleita etnisiä vähemmistöjä. Yksi ryhmäläisistä mao-hatussa ottaa heistä juuri kuvaa. Oikeanpuoleisen tekstin alla on juuri noihin aikoihin voimakkaasti laajennetun kommunistisen Kiinan laivaston edustajia, jotka ottavat itsestään kuvaa. Maon kuvan alla ovat modernin Kiinan, maan tulevaisuuden edustajat ja Sinä teoksen katsoja olet yksi heistä: otat heistä kuvaa. Heidän otsikkonsa on Mao ja koska olet yksi heistä, on hän myös sinun otsikkosi.

Nämä teokset ovat sinänsä hyvä pari nostaa tähän esille sillä keisarillisen Kiinan kaatumisen (1911) jälkeinen aika on monella tavalla ollut juuri perinteisen mustemaalauksen ja länsimaisen öljymaalauksen välistä kädenvääntöä. 1920-luvulla kiinalainen nationalistinen kuvataide otti paljon vaikutteita Japanin maisemamaalauksesta ja heidän musteteoksistaan. Sen seurauksia näkyy yllä olevassa Shi Lun teoksessa.
Öljyväri teki kuitenkin tuloaan ja lopullisen läpimurron se teki kommunismin voitettua. Tähän vaikutti paljon Euroopassa maalausta opiskellut Xu Beihong. Tultuaan takaisin, hän ryhtyi poliittisesti aktiiviksi uuden uljaan kommunistisen Kiinan puolesta.
Öljyteokset koettiin poliittisiksi, musteteokset vanhoillisiksi.

Summa summarum, alea jacta est, nyt jatkan unia.

Tao tao,
Antti

I'm still Jenny from the block.

Moiccu moooiiii!

Koska en saa unta niin laittelen teille karjalanpiirakan ja muvanoin tuoksuisille palluraisille tänne vähän kuvia isosta maailmasta.

Vaikka yliopistoja ollaan koko aikuisikä käyty, niin silti aina silloin tällöin tulee laskeuduttua tavallisten idioottien pariin.

Tällä Hongkongissa tuo laskeutuminen kuolemattoman tiedon puutarhoista kuolevaisten kaupunkiin on myös konkreettisesti melkoinen urakka.

Yliopisto sijaitsee kukkulalla ja sen kyljessä ja kaupunki avautuu kukkulan juurella. Tässä vähän kuvia alastautumisesta.

 Siellä ne maan matoset.

Matkalla kohti kaupunkia:

Mutta kun alas on päästy ja bussi otettu ja metro otettu niin minun huudeilla on tällanen meno:

Ihan nonshalantisti vaan pallottelevat, kun miljoonakaupunki vieressä loistaa.

PS!

Ja miksi ei kukaan ole koskaan kertonut, että maailmassa on kokista näin monissa erimallisissa purteloissa? Miksi siellä routarajoilla pitävät ihmisiä ikiyössä kaikista tärkeistä asioista?

Tao tao,

Antti