Surffitukkatakku

Olen tässä viime aikoina aina ylimääräisen ajan yllättäessä hypännyt bussiin ja käynyt tutkimassa saaren toisella puolella olevia rantoja. Sanomattakin on selvää, että pääsääntöisesti olen joutunut jonnekin aivan muualle kuin alunperin olin yrittänyt.

Absurdein kerta oli, kun autiorantaa etsiessäni jouduinkin johonkin omituiseen turistien valtaamaan pikkukaupunkiin.

Siellä turistikaupungin krääsätorilla suu auki turisteja pällistelin.

Parasta oli, kun löysin rantapromenadin, jonka varrella sadat turistit istuivat juomassa kaljaa. Kello oli vähän yli 12. Katselin ravintoloiden hintoja ja olin jo tyytymässä kylän McDonaldsiin, kun turistikadun päästä löytyikin mahtava ja superhalpa kiinalainen ruokapaikka.

Sanomattakin on selvää, että olin ainoa länkkäri koko paikassa. 

Söin todella hyvän noodelikeiton satay-naudalla.

 Ruokapaikalla oli oma alttarinsa.

Ruoasta piristyneenä lähdin kävelemään ja havaitsin, että kylässä oli koko edellisvuoden kestäneen taideprojektin päätöspäivä. Artalive@park-tapahtumissa kaupunki toteuttaa yhteistyössä taidekorkeakoulujen opiskelijoiden kanssa tapahtumia ja taideteoksia hongkongilaisten paljon käyttämiin ja rakastamiin puistoihin. Edellisvuoden pääpainona oli nimenomaan keskustan ulkopuoliset alueet. Tarkoitus oli rikastuttaa lähiöiden taide-elämää. Yhteisötaideprojektien lopputuloksena uusiin kaupunginosiin syntyi paljon myös pysyviä taideteoksia, mutta mukana oli kaikkea muutakin musiikista tanssiin ja teatteriin.

Ei siis ihan paska reissu vaikka rantaa en löytänytkään.

Tässä teoksessa arkkitehtiopiskelijat Shorley Chung, Enid Ho ja Leung Yuk-shan olivat ottaneet lähtökohdakseen lahden laineilla leikkivän auringonvalon. Teos on tehty paikallisen tehtaan tuottamasta kromivinyylimateriaalista (vrt. kahvipaketin hopeasisus). Teos on toteutettu paikallisten kanssa yhteistyössä ja muodostuu tuhansista yllämainitusta materiaalista tehdyistä origameista.



Tänään onnistuin matkasuunnitelmissani paremmin, eli pääsin mahtavalle surffareiden suosiossa olevalle rannalle, jonne minun siis oli tarkoituskin päätyä.

Rannan kyljessä on pieni kylä, jonka jokainen aukio oli täynnä surffikamaa myyviä ja vuokraavia putiikkeja.

Siellä minä sitten löhösin. Koska en ole vielä saanut ostettua aurinkorasvaa ja muutenkin makaaminen on tappavan tylsää. Nousin ja lähdin kiertelemään.

Biitsin päällä olevalle vuorelle oli rakennettu tunnin patikointireitti, jolle suikkasin.

Tuommosen ovat pistäneet. Kyllä tuossakin olisi ABC kauniimpi.  

Siellä ylhäällä sitten tajusin, että olin metsän ympäröimä. Ja metsässähän ei itsessään ole mitään kiinnostavaa, mutta koska kyseessä on etelän metsä niin siellä voi olla vaikka mikä tappajahai. Jossain puussa näin ihan valtaisan pesän. Saattoi olla apinan. Jokin rasahti. Muistin, että Postitalon Matkailuklinikan terveydenhoitaja oli varoittanut apinoiden puremista. Jokin japaninaivokuume niistä tuli, en siihen hätään muistanut mikä. Rasahdus saattoi myös olla puusta pudonnut lehti. Ihmissusi ei myöskään ole poissuljettu mahdollisuus. Päätin siis poistua metsästä mahd. pian.

Takaisin rannalla huomasin, että eivätkä puitaan osaa suoraan kasvattaa. Kyllä olisi Suomessa näidenkin tilalle Metsähallitus istuttanut suoran rivin kuusia.

Bussipysäkillä odotellessani paluuta takaisin sinne missä pakokaasut mahdollistavat elukattoman elämän havaitsin, että tienvierus oli täynnä inkivääriä. Hetken jo sormet syyhysivät puskien juuria nostelemaan ja juuria reppuun nakkelemaan, mutta silloin tulikin bussia. Sinne jäivät inkiväärinmukulat.

Tullessani tänään takaisin biitsireissultani törmäsin taiteilija Emily Chengin työryhmään, joka viimeisteli mosaiikkiteosta metroasemalla.

Tähän tällä kertaa.

Tao tao,

Antti