Taidehorinaa arkistoon

Kävin kääntymässä AAA:ssa eli Asian Art Archivessa. Tulen varmaankin istumaan siellä enemmänkin nyt, kun opiskelut kunnolla käynnistyvät.

AAA on mielenkiintoinen organisaatio. Heillä on kunnianhimoinen päämäärä kerätä mahdollisimman paljon tietoa aasialaisesta nykytaiteesta. Kokoelmat kerääntyvät huimaa vauhtia.

Rahoituspohja on yksityisissä lahjoituksissa ja amerikkalaistyylisissä rahankeräysillallisissa sekä taidehuutokaupoissa, joita AAA järjestää.

Suurin osa materiaalista kerätään ja saadaan lahjoituksina. Näyttelyluettelot ja monografiat muodostavat luonnollisestikin osan kokoelmista, mutta paljon muutakin kerätään. AAA:n työntekijät kiertävät aktiivisesti taidekentän tapahtumissa ja tekevät videotallenteita näyttelyistä, performansseista, taiteilijakeskusteluista jne. AAA kerää myös taiteilijoiden teossuunnitelmia. Osan kokoelmasta muodostaa taiteilijakirjat ja taiteilijoiden tekemät teoslahjoitukset.

Erityisen mielenkiintoisena pidin sitä, että AAA kerää myös näyttelykutsuja ja näyttelyissä jaettavia esittelytekstejä. Olen usein ihmetellyt gallerianäyttelyiden taiteilijatekstejä. Minusta ne ovat mitä mielenkiintoisin media. Mitä niillä tavoitellaan? Minkälaista kieltä niissä käytetään?

Suomalainen kirjallisuudentutkimus on keskittynyt lähes 100 %:sti kaunokirjallisen tekstin tutkimukseen. Maassamme ei ole yhtään tietokirjallisuuden professuuriakaan. Ei-kaunokirjallisen tekstimassan määrä on netin tultua räjähtänyt käsiin. Silti sitä tutkitaan hävettävän vähän.

Taidenäyttelyiden tekstit ovat yksi osa tätä villiä ”tietokirjallisen” tekstin yläotsikon alla vellovaa massaa.

Olen usein pissat housussa nauranut gallerianäyttelyissä jaettavalle A4:selle taidehorinaa. Nimiä mainitsematta, en todellakaan ole yksin niille nauramassa. Mutta toisaalta, kuka minä olen kritisoimaan, jos koko gallerianäyttelyA4:sen luonne on tuntematon ja määrittämätön alue itse tekijöillekin.

Olisi ihanaa, jos Suomessakin olisi jokin arkisto, jossa voisi käydä vertailemassa galleriahorinan laadullista muutosta vaikkapa viimeisen 30 vuoden ajalta. Tai vertailla vaikkapa Lontoon, Pariisin ja Helsingin gallerioiden taidehorina-A4:sia toisiinsa.

Mutta edelleen kysymykseksi jää, miksi niitä tehdään? Onko se jokin tradition tarve nöyryyttää sanallistamiseen kykenemättömiä kuvataiteilijoita kirjoittamaan omista teoksistaan? Ajatteleeko kukaan niitä oikeasti katsojaa auttavina pedagogisina teksteinä? Harvoin.. Kenelle niitä sitten kirjoitetaan ja miksi?

Tao tao,

Antti