No nyt on sitten paikallisiin tutustumisen pullonkaula aukaistu ja sehän on sitten loputon suo sosiaalisuutta. Blogi tässä kärsii eniten. Yritän kuitenkin.
Istuin perjantaina kaljalla uuden paikallisen ystäväni Nagoon kanssa. Hän on Lontoossa opiskellut muotisuunnittelija, joka muutti opiskelujen jälkeen takaisin Honkkareihin. Keskustelimme monista asioita. Jossain vaiheessa hän aloitti haukkumalla honkongilaisia ja kiinalaista kulttuuria. Minä tietenkin osallistuin haukkumalla suomalaisia. Siinä käytiin sitten läpi iso kirjo asioita kiinalaisista pöytätavoista uusrikkaiden kiinalaisten mauttomaan leveilyyn ja persuista suomalaisen ruoan mauttomuuteen. Haukuin maani sairaalloisen turvallisuuden tarpeen, joka näkyy järjettömässä määrässä sääntöjä ja säädöksiä. Hän taas löi pöytään hongkongilaisten individuaalittoman materialistisuuden. Löysimme yhteisen ilonaiheen maamme peruskansanosan pukeutumisesta. Siinä käytiin sitten läpi Tokmanni ja Kiinan maaseudun deudorantittomuus.
Loppupeleissä on pakko sanoa, että minä taisin hävitä tämän bitchauksen. Ehkä minun abuhannuuteni nyt ei ollut ihan vitoskytkimellä, mutta hänellä oli kotikenttäetu. Ja sen lisäksi hänen poikaystävänsä on muuttanut Italiaan ja häntä vituttaa, että joutuu olemaan vielä Hongkongissa eikä voi heti muuttaa Roomaan.
Mutta oli kyllä ihana haukkua oikein olan takaa. Huh, voimauttava nautinto.
Kävimme myös parissa paikallisessa homolassa ja voi homot. Miksi house-musiikki, miksi? Jättäisivät 90-luvun sinne minne se kuuluu: 90-luvulle! Tämä sairaalloinen taipumus teknoon, en siis puhu edes elektrosta, on mielestäni kansainvälisen homomaailman kamalimpia sairauksia. Tulisi sellainen uusi hiv, joka tappaisi kaikki housea soittavien homobaarien pitäjät.
No, mutta oli hyvä banana daiquiri, että kestin, juuri ja juuri.
Krapulassa on aina hyvä mennä lähelle taidetta. Kävin paikallisten taiteilijoiden 1996 perustamassa Para/site galleriassa. Para/site perustettiin ennen liittymistä takaisin Kiinaan. Silloinen epätietoisuus tulevasta aktivoi toimijoita monella tavalla yhdistämään voimiaan ja luomaan jatkuvuutta ilman Englantia. Para/site on sittemmin kasvanut keskeiseksi taidevaikuttajaksi. Pienikokoisen gallerian lisäksi yhdistys pyörittää mittavaa toimintaa galleriaseinien ulkopuolella.
Ilmoittauduin heidän lukupiiriinsä koska: "For the first four sessions, the reading group will be exploring Spectres: the mechanics and the underlying enigmatic agendas of anxiety(ies) in contemporary society. This reading group will be asking questions pertaining to the essence of anxiety, its manipulation, resonance and resulting effect. Readings will include short essays and excerpts from George Orwell, Artur Żmijewski, Yukio Mishima, Philip K. Dick and more." Tämä kuulosti sen verran mahtavalta, että pakkohan minun on osallistua.
Para/sitessa oli menossa Do Androids Dream of Electric Sheep -niminen näyttely. Kyseessä siis on kirja, jonka nimi on suomennettuna Palkkionmetsästäjä. Tunnetaan parhaiten elokuvaversiostaan Blade Runner.
Olin täysin haltioissani. Olen nimittäin ensimmäisestä täällä kokemastani sadepäivästä ollut sitä mieltä, että tämä kaupunki on kuin ilmetty Blade Runner. Jutellessani Para/siten johtajan Cosminin kanssa hän kertoi, että Blade Runnerin visualisointiin oli käytetty yhtenä lähtökohtana Hongkongia. Olen aina niiiiin oikeassa.
Näyttely oli kuratoitu neljän paikallisen taiteilijan teoksista. Näyttely käsittelee sitä tosiasiaa, että nykyihmisen pystyy saavuttamaan lähes mitä vain. Näyttelyn ja siihen liittyvän oheisohjelmiston lähtökohtana on Kierkegaardin näkemys, että Ahdistus johtuu vapaudesta. Valinnanvapaus on nykyihmisen suurin ahdistuksen aihe.
Täydellinen näyttely krapulaiseen pelkotilaan. Ei muuta kuin ranteet auki.
Erityisesti tykkäsin Tang Kwo Hinin kolmikanavaisesta videoteoksesta, jossa kamerat oli asetettu näyteikkunan sisäpuolelle kuvaamaan katua. Kadun vastakkaisella puolella oli mitä erilaisimpia Hongkongilaisia liikkeitä. Ohi ajavien autojen ikkunoiden heijastuksista tajusi, että kamera oli aina sijoitettu huippumuotia myyvään kauppaan. Oli Dioria ja Versacea. Teos on todella osuva maalaus hongkongilaisesta todellisuudesta. Katunäkymä näyttää juuri niin kiinalaiselta kuin mitä Hongkong parhaimmillaan on, mutta kaikkialla on läsnä tuo käsittämätön globaali huippukuluttaminen, jonka tärkeyttä tälle kaupungille en ole varmaankaan vielä täysin ymmärtänyt.
Tang Kwo Hinin teos on keskeneräinen. Hänen tarkoituksensa on kuvata kaikissa Hongkongin kahdeksassatoista kaupunginosassa. Lopullinen teos tulee siis olemaan kahdeksantoistakanavainen.
Opiskelijatoverini ovat hirvittävästi ottaneet kontaksia ja tulleet esittäytymään. Voi kaksikymppiset. Erityisesti arvostan yhtä, joka tuli kertomaan, että olivat kavereittensa kanssa keskustelleet ja päätyneet siihen, että minun silmälasini ovat coolit.
Että pinnalla ollaan.
Zoi gin,
Antti
Istuin perjantaina kaljalla uuden paikallisen ystäväni Nagoon kanssa. Hän on Lontoossa opiskellut muotisuunnittelija, joka muutti opiskelujen jälkeen takaisin Honkkareihin. Keskustelimme monista asioita. Jossain vaiheessa hän aloitti haukkumalla honkongilaisia ja kiinalaista kulttuuria. Minä tietenkin osallistuin haukkumalla suomalaisia. Siinä käytiin sitten läpi iso kirjo asioita kiinalaisista pöytätavoista uusrikkaiden kiinalaisten mauttomaan leveilyyn ja persuista suomalaisen ruoan mauttomuuteen. Haukuin maani sairaalloisen turvallisuuden tarpeen, joka näkyy järjettömässä määrässä sääntöjä ja säädöksiä. Hän taas löi pöytään hongkongilaisten individuaalittoman materialistisuuden. Löysimme yhteisen ilonaiheen maamme peruskansanosan pukeutumisesta. Siinä käytiin sitten läpi Tokmanni ja Kiinan maaseudun deudorantittomuus.
Loppupeleissä on pakko sanoa, että minä taisin hävitä tämän bitchauksen. Ehkä minun abuhannuuteni nyt ei ollut ihan vitoskytkimellä, mutta hänellä oli kotikenttäetu. Ja sen lisäksi hänen poikaystävänsä on muuttanut Italiaan ja häntä vituttaa, että joutuu olemaan vielä Hongkongissa eikä voi heti muuttaa Roomaan.
Mutta oli kyllä ihana haukkua oikein olan takaa. Huh, voimauttava nautinto.
Kävimme myös parissa paikallisessa homolassa ja voi homot. Miksi house-musiikki, miksi? Jättäisivät 90-luvun sinne minne se kuuluu: 90-luvulle! Tämä sairaalloinen taipumus teknoon, en siis puhu edes elektrosta, on mielestäni kansainvälisen homomaailman kamalimpia sairauksia. Tulisi sellainen uusi hiv, joka tappaisi kaikki housea soittavien homobaarien pitäjät.
No, mutta oli hyvä banana daiquiri, että kestin, juuri ja juuri.
Krapulassa on aina hyvä mennä lähelle taidetta. Kävin paikallisten taiteilijoiden 1996 perustamassa Para/site galleriassa. Para/site perustettiin ennen liittymistä takaisin Kiinaan. Silloinen epätietoisuus tulevasta aktivoi toimijoita monella tavalla yhdistämään voimiaan ja luomaan jatkuvuutta ilman Englantia. Para/site on sittemmin kasvanut keskeiseksi taidevaikuttajaksi. Pienikokoisen gallerian lisäksi yhdistys pyörittää mittavaa toimintaa galleriaseinien ulkopuolella.
Ilmoittauduin heidän lukupiiriinsä koska: "For the first four sessions, the reading group will be exploring Spectres: the mechanics and the underlying enigmatic agendas of anxiety(ies) in contemporary society. This reading group will be asking questions pertaining to the essence of anxiety, its manipulation, resonance and resulting effect. Readings will include short essays and excerpts from George Orwell, Artur Żmijewski, Yukio Mishima, Philip K. Dick and more." Tämä kuulosti sen verran mahtavalta, että pakkohan minun on osallistua.
Para/sitessa oli menossa Do Androids Dream of Electric Sheep -niminen näyttely. Kyseessä siis on kirja, jonka nimi on suomennettuna Palkkionmetsästäjä. Tunnetaan parhaiten elokuvaversiostaan Blade Runner.
Olin täysin haltioissani. Olen nimittäin ensimmäisestä täällä kokemastani sadepäivästä ollut sitä mieltä, että tämä kaupunki on kuin ilmetty Blade Runner. Jutellessani Para/siten johtajan Cosminin kanssa hän kertoi, että Blade Runnerin visualisointiin oli käytetty yhtenä lähtökohtana Hongkongia. Olen aina niiiiin oikeassa.
Näyttely oli kuratoitu neljän paikallisen taiteilijan teoksista. Näyttely käsittelee sitä tosiasiaa, että nykyihmisen pystyy saavuttamaan lähes mitä vain. Näyttelyn ja siihen liittyvän oheisohjelmiston lähtökohtana on Kierkegaardin näkemys, että Ahdistus johtuu vapaudesta. Valinnanvapaus on nykyihmisen suurin ahdistuksen aihe.
Täydellinen näyttely krapulaiseen pelkotilaan. Ei muuta kuin ranteet auki.
Erityisesti tykkäsin Tang Kwo Hinin kolmikanavaisesta videoteoksesta, jossa kamerat oli asetettu näyteikkunan sisäpuolelle kuvaamaan katua. Kadun vastakkaisella puolella oli mitä erilaisimpia Hongkongilaisia liikkeitä. Ohi ajavien autojen ikkunoiden heijastuksista tajusi, että kamera oli aina sijoitettu huippumuotia myyvään kauppaan. Oli Dioria ja Versacea. Teos on todella osuva maalaus hongkongilaisesta todellisuudesta. Katunäkymä näyttää juuri niin kiinalaiselta kuin mitä Hongkong parhaimmillaan on, mutta kaikkialla on läsnä tuo käsittämätön globaali huippukuluttaminen, jonka tärkeyttä tälle kaupungille en ole varmaankaan vielä täysin ymmärtänyt.
Tang Kwo Hinin teos on keskeneräinen. Hänen tarkoituksensa on kuvata kaikissa Hongkongin kahdeksassatoista kaupunginosassa. Lopullinen teos tulee siis olemaan kahdeksantoistakanavainen.
Opiskelijatoverini ovat hirvittävästi ottaneet kontaksia ja tulleet esittäytymään. Voi kaksikymppiset. Erityisesti arvostan yhtä, joka tuli kertomaan, että olivat kavereittensa kanssa keskustelleet ja päätyneet siihen, että minun silmälasini ovat coolit.
Että pinnalla ollaan.
Zoi gin,
Antti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti