Kortsuja ja liukkaria

Jossain itselleni täysin epäluonteenomaisessa filantropiahurahduksessa päätin ryhtyä tekemään vapaaehtoistyötä.

Siis tietenkin ajatuksissani olen jo vuosia tehnyt työtä Tsetsenian sodan, Pietarin katulasten, lukutaidottomuuden ja ties vaikka minkä enemmän tai vähemmän akuutin ongelman eteen, mutta käytännössä olen pistänyt moiset ajatukset krapulahäpeän piikkiin ja kääntänyt kylkeä.

Nyt minua lähestyttiin vapaaehtoistyötarjouksella, joka pysäytti. Tarvittiin ihmisiä auttamaan kondomien pussittamisessa. Hetken sähköpostille naurettuani päätin ojentaa auttavan käden.

Tämä vapaaehtoistyökeikka olkoon ensimmäinen tielläni kohti rauhan Nobelia. Olen nimittäin aivan varma, että jos olisin jotain jonkin asian eteen joskus tehnyt, niin esimerkiksi Tsetsenian sodan olisin ratkaissut ja siitä hyvästä saanut Nobelin. Sen sijaan sota sai loppua itsekseen ihan ilman asioihin puuttumistani. Se saamatta jäänyt Nobel kyllä aina välillä kaihertaa. Hienosti nimittäin sodan olisin lopettanut, jos olisin sen lopettanut. Miksi ei myönnetä mitaleja toisessa todellisuudessa tehdyille teoille? Maailma ei ole tarpeeksi postmoderni minulle.

Mutta mutta

Tässä todellisuudessa siis vietin tänään päivän pakkaamalla liukkaria ja kortsuja nättiin pahvikoteloon.

Pakkaaminen tapahtui paikallisen seksuaalivähemmistöjen oikeutta ajavan yhdistyksen tiloissa. Samassa huoneessa oli teinihomoja pelaamassa tietokonepelejä. Olen itse pelannut viimeksi Commondore-64:llä veljeni kanssa. Opin tänään hirvittävästi uutta tietokonepeleistä. Ja samalla tajusin, että on se kyllä rankkaa olla teini, kun pitää yrittää olla cool vaikka ei ole mitään tajua kuka on ja miten finnejä pitäisi oikeasti hoitaa. Juuri, kun olin mielessäni säälimässä kaikkia maailman epävarmoja pikkuhomoja, käveli sisään teinitransu, joka oli hauska ja kovaääninen ja hirvittävän sinut oman epävarmuutensa ja kysymystensä kanssa. Minusta tuli hetkessä fani.

Kävellessäni kotiin taskut täynnä kondomeja ja liukkaria mietin, miten erilailla sitä voi asioihin suhtautua. Jopa epävarmuus voi olla positiivinen voimavara, jos sen niin osaa nähdä. Summa summarum: Minulla on guru. Hän on alle kaksikymppinen hongkongilainen transu.

Tao tao,

Antti

PS. Sinivalkoinen valhe dokumenttia pohtiessani päädyin sisäisen persuni avulla siihen lopputulokseen, että rahat pois huippu-urheilulta. Sehän on vain sellaista postmodernia tekourheilullista paskaa. Siellä meidän verorahoilla doupataan. Eihän sillä touhulla ole enää mitään tekemistä sellaisen oikean urheilun kanssa, jota tavallinen ihminen maalaisjärjellä ymmärtäisi. Että nekin rahat olisi parempi laittaa johonkin sellaiseen tervehenkiseen ja ei-kilpailuasetelmalliseen kuten nykytaide.

Sama