SF, no it's not Soviet Finland, it's Suomi Finland, Suomi is Finland in Finnish, you know.

Niin paljon on tapahtunut ja niin liian vähän aikaa siitä kirjoittaa.

Nyt jo yli kuukauden on täällä satanut. Satanut ja ollut pilvistä. Täällä pilvisyys ei ole sellaista kevyttä harmaata höttöä taivaalla vaan se on tummaa ja ulottuu maasta aurinkoon. Se on sumua, sadetta ja kaiken sen takana mustanpuhuvia pilviä. Muutaman kerran on aurinko hetkellisesti näyttäytynyt, mutta vain välähdyksenä. Ja taas päivä toisensa perään märkää pimeää. Tämä kaupunki ei enää muistuta Blade Runnerin lavastetta, tämä on Blade Runner.

Tässä eräs päivä aloin ihmetellä, mikä tämä epämiellyttävä tunne oikein on, kunnes tajusin: kaamosmasennus! Olen laskeutumassa kaamosmasennukseen +26 asteen lämpötilassa pilvien roikkuessa puolessa välissä pilvenpiirtäjiä ja seitsemän miljoonan ihmisen rynniessä vieressäni.

Yritin kysellä asiasta paikallisilta ystäviltäni, että onko sellaista käsitettä kuin kevätsadekauden masennus. He näyttivät kamalan huolestuneilta, kun selitin pimeydestä johtuvasta masennuksesta. ”Onko sinulla masennus? Oletko käynyt psykologilla?” ”Eieiei, kun sellainen pimeydestä tuleva väsymys ja apatia, meillä on sellaista pohjoisessa, sitä sanotaan kaamosmasennukseksi.” Eivät ymmärtäneet.

Eli ei, täällä ei ole sellaista. On vain jokavuotinen kausi loputonta sateista pimeyttä, mutta ei siitä johtuvaa masennusta. Ihmeelliset asiat ovat kulttuurisesti opittuja. Suomessa on hyväksyttävämpää masentua kuin olla tikkana pystyssä ja iloinen marraskuun pimeydessä. Minulle pimeydestä tulee klaustrofobinen ahdistus, unettomuus ja sitä myöten masennus. Olen huomannut, että auringonvalolamppu auttaa, mutta sellaisia ei Hongkongissa ole, koska täällä ei olla kasvettu uskomaan, että auringonvalonpuutteesta tulee masennus.

Nyt on alkanut aurinko vähän pilkistellä. Eilen jopa melkein kokonaisen päivän verran. Olin ekstaasissa.

Olen huomannut omaavani mahtavan lahjan puhua Suomesta vain omituisia asioita.

Kävimme jollain luennolla läpi Kiinan nykytaiteen keskeisiä näyttelyitä mm. juuri ennen Taivaallisenrauhanaukion kansanmurhaa ollutta mieletöntä China Avant-Garde näyttelyä, jonka jokainen taiteilija myy nykyisin teoksiaan kansainvälisillä taidemarkkinoilla tuhansilla tuhansilla dollareilla. Luentotauolla kysyi eräs opiskelutoveri, että onko Suomessa jotain sellaisia nykytaiteenhistorian keskeisiä näyttelyitä ja jos niin mitä. Rupesin siinä sitten selittämään ARSeista ja valittelemaan, että viimeisimmät ARSit nyt eivät ole olleet sitä ARSien terävintä kärkeä, mutta että onko enää nykyisin mahdollista järjestääkään sellaista tajuntaa laajentavaa näyttelyä, kun kaikki tieto ja taide on saatavilla virtuaalisesti blaa blaa blaa. Mutta sitten innostuin keuhkoamaan Arctic Hysteriasta ja että se se oli hieno kansainvälisesti kiertänyt suomalaisen nykytaiteen näyttely. Samalla tietenkin selitin, mitä arktinen hysteria on. Siinä sitten toverini kysymään: ”Te siis teitte kansallisesta psyykkisestä ongelmastanne näyttelyn ja kierrätitte sitä ulkomailla?” ”Joo.” ”Cool...” hyvin sellaisella varautuneella äänellä. Elekieli kertoi, että hän ehkä mieluummin istuisi hiukan kauempana minusta. Onneksi luentotauko loppui siihen ja luento jatkui.

Ja

Olin tässä muutama viikko sitten yliopiston ruokalajonossa ja edessäni oli tyttö, jolla oli huppu päässään. Naurahdin, kun ajattelin, miten anaalisti suomalaisessa koulussa asiaan suhtauduttaisiin. Toisin kuin Suomessa, jossa yksinäiselle naureskelijalle annetaan paljon tilaa, tyttö käännähti ja kysyi ystävällisesti: ”Mikä naurattaa?” Minä siinä sitten hämmentyneenä selitin, että Suomessa ei saa huppupäässä ja blaa blaa. Kävi ilmi, että tyttö oli eräs korealainen minun kantonintunniltani. Söimme yhdessä lounaan ja hän kertoi, että hänellä on niin rasvainen tukka, että olisi mieluummin tappanut itsensä kuin lähtenyt ilman huppua liikkeelle. Sovimme, että söisimme yhdessä lounaan seuraavanakin päivänä ja opiskelisimme kantoninkoetta varten. Hän lupasi kunnioittaa kulttuuriani ja tulla seuraavan kerran ilman hupparia. Naurahdin, hän kumarsi vakavana.

Seuraavana päivänä yritin selittää, että kyllä Suomessa saa huppupäässä syödä, mutta että eräässä koulussa oli opettaja ollut fyysisesti väkivaltainen aiheesta ja, että nyt siitä sitten keskustellaan Suomessa, että miten saa syödä ja miten ei ja oliko opettaja oikeassa vai väärässä. Tyttö nyökytteli päätään hyväksyvästi, mutta luulen, että häntä oikeasti alkoi pelottaa, että hakkaisin hänet, koska olin nähnyt hänen syövän huppu päässä. Emme ole sittemmin syöneet tai opiskelleet yhdessä.

Jos siis jotakuta tulee vastaan korealaisia, jotka uskovat, että suomalaisessa kulttuurissa hakataan huppupäässä syöviä, tiedätte mistä se johtuu.

Olen ehkä päätynyt siihen, että en enää keskustele mistään Suomeen liittyvästä, koska jotenkin onnistun tekemään asioista todella omituisia. Tai sitten on hyväksyttävä tosiasiana, että me vain olemme sääasioista masentuva, ongelmistaan ylpeästi taidetta tekevä, huppupäisiä teinejä hakkaava kansa. Ja jos jollain on ongelmia sen hyväksymisessä niin mistaking me for someone who gives a damn!

PS. Muistin juuri, että selitin paikallisessa homolassa ylpeänä ja tohkeissani vittu-sanan etymologiaa jollekin paikalliselle homolle, joka ehkä oli hiukan ahdistunut siitä, että puhuin naisen sukupuolielimestä niin innoissani. Onneksi olin sen verran päissäni, että en tarkasti muista, mitä sanoin. Mutta siis onhan se hienoa, että jo Agricola on uuden testamentin ensipainoksen alkupuheessa luetellut seitsemän suomalaista kansanjumalaa, joista yksi oli naisjumaluus nimeltä Vittu. Että hieno on sana, vittu.

Uhg,

Ugri Suomesta