Kaupunkizegoiluuu

Ngo ge din waa hai luk sei saam jat baat gau ling jat.

Eli osaan siis sanoa puhelinnumeroni kantoniksi.

Moiccu!

Koska en osaa kävellä suoraan, varaudun aina pahimpaan. Olen tottunut omaan kaoottiseen suunnistustapaani varustautumalla aina eväillä. Eilen kuitenkin harhaisesti kuvittelin, että osaisin kävellä kolmen korttelin matkan eksymättä. Hah! Siitä tuli sitten iltaan saakka kestävä city trekkaus -reissu. Ei kuitenkaan mitään hätää, sillä tässä maailmassa on joka kulmalla Starbuckseja. Kävin aina välillä hakemassa lisää evästä ja jatkoin matkaa.

My city and my grande latte.

Ja jotta ei huumeistit unohtuisi. Suomeksi: Jos kräkkäät, et aja.

Tällasia suppoja täällä. 

Melkein otin tuon taksin, mutta sitten huomasinkin kulman takana gallerian, 

jossa oli kuitenkin vain keskikertaista huonompia lyijykynätöitä.

Mikä olkoon ikuisena muistutuksena, että taksi kannattaa ottaa aina.

Pähkinöitä! Ostin.

Ja lopulta pääsin kuitenkin Hong Kong Arts Centreen. Näillä edessä olevilla tuoleilla makasin hetken ja suunnistin sisään.

Hong Kong Arts Centre on talo täynnä galleriatilaa, teatteria, kahvilaa ja kirjakauppaa. Suunnistin tänne puolipäivää, koska halusin nähdä Jaffa Lam Laamin näyttelyn, joka suljetaan tänään. 

Jaffan näyttely koostui erilaisista insatallaatiokokonaisuuksista. Hän kritisoi kuluttamista käyttämällä kierrätysmateriaaleja.

Weaver oli eräs hänen projektinsa, jossa hän palkkasi työttömäksi jääneitä hongkongilaisia ompelijoita. Hongkongilainen alipalkattu käsityöläinen on maailmankuulu. Tällä hetkellä monet "perinteisemmät" hikipajatyöläiset ovat jääneet työttömiksi uusien reilunkaupan sääntöjen vuoksi voimistuneen koneellistumisen takia. Ei siis niin hyvää, ettei jotain pahaakin. 

Jaffa teki yhteisötaideprojektina työttömien hikipajalaisten kanssa kierrätyssateenvarjoista mitä erilaisimpia asioita.

Tässä muutamia:

Jaffan monissa teoksissa on yllättävän suomalainen fiilis:

Hänen Vauva matkalla -videoteoksestaan tuli mieleen Antti Laitisen parin kesän takainen performanssi Mäntän kuvataideviikoilla.

Ostin Taidetalon kirjakaupasta ihanasti valokuvatun keittokirjan, jossa hongkongilaiset mummot ja papat kertovat ruoanlaitosta ja lapsuudestaan. Tarinat kertovat nälästä, pakolaisuudesta, paremman toivosta ja siitä, miten kalanruodoista ja kaalinperkeistä saa ruokaa 9 hengen perheelle. Jotenkin todella syvästi koskettava kirja.

Lopun illan vaeltelin valoja vilkkuvan kaupunkini uuteen vuoteen valmistautuvilla kujilla.

Falloksia!

Ja välillä söpösöö-asioita.

Tao tao,