Puhetta rahasta blaa blaa blaa

Tapasin männä viikolla Hongkongin taidemaailman grand old hahmon Johnson Changin. Hän perusti vuonna 1983 Hanart TZ gallerian, joka on yksi Hongkongin arvostetuimpia. Hra Chang on ehdoton osa kaupungin kulttuurikermaa. Tyypillinen omaa puhettaan rakastava ukko. Jotenkin suhtaudun suunnattomalla tuskastumisella vanheneviin miehiin, jotka kerran suunsa aukaistuaan eivät saa horinatulvaa loppumaan ilman, että pommi tipahtaa. Kai sydämessäni pelkään tulevani vanhemmiten samanlaiseksi horisijaksi. Hra Changin puheita myötäillessä kuulin muutaman mielenkiintoisen anekdootinkin.

Mm.

Kiinan viimeisen keisarin opettaja oli kantonilainen, joka vuoden 1911 demokratiavallankumouksen yhteydessä muutti Hongkongiin. 1930-luvulla, kun Pu Yi mietti ottaisiko Mantšukuon kuninkuuden vastaan vai ei, vastusti hänen entinen opettajansa sitä kiivaasti. Pu Yi meni ja ryhtyi nukkehallitsijaksi, mutta lähetti entiselle opettajalleen kiitokseksi eriävästä mielipiteestä itse tekemänsä kalligrafian. Teos on edelleen viimeisen keisarin opettajan pojanpojalla, joka on horisijaukon kaveri.

Tämän tarinan jälkeen poistuin takavasemmalle. Siellä se ukko varmaan puhua papattaa edelleen.

Puhuin menneistä sukupolvista erään ystäväni kanssa ja hän kertoi, että hänen isoisänsä aikaan Hongkongin keskustaan ei päästetty muita kuin eurooppalaistaustaisia. Kiinalaiset saivat tulla vain, jos olivat siivoojia tai muuta palveluskuntaa. Jotenkin useiden paikallisten puheessa kuultaa nopeasti läpi lievä Englanti antipatia. Eikä sitä voi ihmetellä, kun miettii kaikkea sitä epäinhimillisyyttä ja suoranaista apartheidia, jota Englannin vallan alla Hongkongin kiinalaiset ovat joutuneet kohtaamaan. Onneksi tuli kommunistinen Kiina ja vapautti länsimaisen imperialismin ikeestä.

Tässä kaupungissa raha änkeää kaikkialle. En ole kuullut näin paljon puhetta rahasta koskaan. Mikä ei sinänsä ole välttämättä paljoa. Enhän tunne ketään, joka koskaan puhuisi rahasta. Phyi, sellaisille ihmisille.

Mutta tässä kaupungissa rahasta tullaan puhumaan jopa minulle. Hongkongissa ei kuulemma pysty elämään ilman rahaa. Myöskin taiteen yhteydessä rahallisesta arvosta ja myymisestä puhutaan avoimesti. Keskustelin Grotto-gallerian perustajan Henry Au-yeung’n kanssa ja hänen puheensa oli pelkkää kannattavuutta ja teosten hintoja. Hän kylläkin korosti, että teos pitää ostaa mieltymysten, ei hinnan mukaan, mutta tuossakin lauseessa oli sana OSTAA. Myös yliopiston nykytaide-luennoilla käsitellään teosten ja taiteilijoiden hintakehitystä osana taideanalyysia.

Helsingin yliopistolla en ole yhdelläkään luennolla kuullut yhden yhtä teoksen hintatietoa. Suomessa taideteoksen rahallinen arvo ei ole arvo ollenkaan, kun taas Hongkongissa se on yksi teoksen määritteistä. Näin ovat maailmat erilaisia.

Luen edelleen tippa silmässä tätä ihanaa Grandma Gandpa Cook -keittokirjaa:

When the children were young, we lived on scraps. I collected garbage and worked at five jobs a day to make ends meet. But I knew people who fared even worse. I saw my neighbours eat flower from bamboo trees. Their bellies swelled up and they died. During the war, our entire family of eleven came to Hong Kong.

Isovanhempien tekemä ruoka on niin universaalisti osa kaikkien maailman ihmisten lapsuutta. Hongkongilaisuus on lähes 100% pakolaisuutta. Tähän kaupunkiin ollaan tultu paremman elämän toivossa. Siksipä tähän kaupunkiin sopii ajatus pakolaistaustaisten isoäitien ja isoisien lempiohjeista kootusta keittokirjasta. Toisaalta kyllä tällainen teoksen voisi koota myös Suomessa.

Huomenna alkaa kiinalaisen uudenvuoden juhlinta.

Kannat kattoon!

Tao tao,

Antti